Mutta… kirottua, jospa tuo oppinut sittenkin voittaisi jutun?! Epäilyn tuntein viittasi Gustajo 25854 hyvästiksi oppineelle, joka oli niin täysin ajatuksiinsa vaipunut, ettei edes huomannut viittausta. Samassa jo vieri autino eteenpäin, ja pari sekuntia myöhemmin sulkeutuivat riippuovet äänettömillä saranoillaan. — —
Raskaasti huoahtaen oppinut astui taas kristalliputkiensa ääreen. Liikkumatta, värähtämättä paloivat yhä kaarilamput. Lasiputkia myöten nousi hetkittäin himmeätä höyryä, ja läpikuultavasta seinästä erottautui verkkaan ja juhlallisesti hopeakimmelteisiä ilmakuplia.
Siellä sisällä oli kätkettynä tulossa olevan salaisuus…
Kauan seisoi hän siinä, miettien äskeistä kohtausta. Äkkiä hän teki nopean päätöksen ja katkaisi kaariliekin virran. Muutaman sydämenlyönnin pituisen ajan vielä hehkuivat hiilipuikot kuin punaiset kipunat äkkiä sokaistuneiden silmien edessä, ja vihdoin vaipui korkea huone hienonsiniseen hämärään.
Henrik jätti huoneen uneksuntaansa, sulki oven ja ajoi hississä kattopuutarhaansa illastamaan.
Ylhäällä oli lämmin, ja vieno tuuli kantoi sinne auringonpolttamalta tasangolta tukehduttavaa usvaa.
Kaukana sinimustalla taivaanrannalla näkyi vielä joku kirkkaampi juova häipyvine punerruksineen. Mutta maailmankaupungin yllä välkkyivät tähdet kalpeina ja levottomina, ikäänkuin käsittämättömän myrskyn värähdyttäminä.
Kaikkialla katoilla loistivat vaaleat aurinkoverkot aineetonta, ajatonta valoaan. Nauru ja juttelu kuolettivat hiljaisuuden. Syvyydestä kuului huutoja, ja kun Henrik kumartui kaiteiden yli, havaitsi hän kaukana alhaalla liikkuvia valokuulia, ja muisti, että porvaristonuorukaiset yhä vielä viettivät juhlaa sivistyksen viimeisen voiton kunniaksi lampuin ja iloisin kulkuein.
Salainen suru valtasi hänet uudelleen koko painollaan. Hätäisesti istuutui hän pöytään nauttiakseen munavalkuaispaistia, hedelmiä ja paahdettua leipää.
Mutta pitkäksi aikaa ei hän jäänyt yksin.