Hetken kuluttua työnnettiin hissin ovi auki ja hänen oppilaansa Alfred 6720:n seurassa astuivat pöydän ääreen tämän ystävät Daniel 8726 ja Jolan 10492.
Näiden kolmen nuoren mukana tulvahti tänne ylös reippautta ja eloisuutta, joka tempasi oppineenkin irti ajatuksistaan. Äänekkäin oli Daniel, vilkas, tummatukkainen nuorukainen, muistuttaen ystävätärtään Jolania ulkonäöltään kuin kaksoisveli. Hänet tunnettiin yleisesti kaiken virastomaisuuden kiihkeänä vastustajana.
Hänelle ei oltu annettu lupaa, ankarien rotuperiaatteiden takia, mennä avioliittoon Jolanin kanssa, juuri sentähden, että hän niin paljon muistutti tätä. Siitä oli hän myrtynyt kapinalliseksi tavallaan kaikkia vallassaolevia sivistyksenedustajia kohtaan.
Nytkin oli hän suorastaan hurjalla tuulella.
"Oletteko vallan unohtanut meidät?" huudahti hän oppineelle hengästyneenä.
Tämä vain hymyili tulistuneelle nuorelle miehelle.
"Ei, poikaseni, en ole mitään unohtanut. Jos suvaitsette, voitte heti käydä aterialle."
"Ah… suokaa anteeksi… en huomannutkaan…"
"Daniel ei ylipäänsä huomaa sellaisia seikkoja ollenkaan", pisti Alfred väliin.
"En todellakaan! Olen jo tarpeeksi suutuksissani siitä, mitä Numero 50000 äsken puhui… Mahdotonta! Ammattivalehtelija hän on… Muuten, me olemme jo tehneet päätöksemme, Jolan ja minä… me muutamme kokonaan maja-asukkaiden luokse, ei ainoastaan koetteeksi, kuten tähän asti olemme aikoneet. Jos te Siis tahdotte auttaa meidät täältä pois, niinkuin olette luvannut, ei teidän tarvitse tehdä sitä enää senjälkeen toista kertaa."