"Kuiskaillaan nim., ettei kaupunkia saa jättää ilman lupatodistusta", lisäsi innokkaasti sievä, solakka Jolan.
Henrik katsoi hetken huvitettuna nuoriin uneksijoihin. Sitten viittasi hän heidän pukuihinsa.
"Onko tuossa kaikki, mitä olette ajatelleet ottaa mukaanne matkalle?"
"On, kunhan olemme päässeet perille, saamme kyllä kaiken mitä tarvitsemme. Muutaman tunnin matkan päässä Vihreäjärvestä on vuoristokylä, olen kerran ollut siellä… luulen, että voimme varsin hyvin jäädä sinne. Ostamme tietysti talon…"
"… ja lampaita… ja kanoja… kanoja täytyy meillä välttämättä olla." Jolan taputti ihastuneena käsiään. "Minä en ole kylläkään vielä milloinkaan kanaa nähnyt, mutta olen niin iloinen…!"
"Saat mitä vaan tahdot, sydänkäpyseni! Vieläpä siankin, jos mielesi tekee!" sanoi Daniel hellästi, kääntyen sitten ylpeästi oppineen puoleen, joka tällä välin oli häiritsemättä jatkanut aterioinkaan… "Ajatelkaapa vain, jo vuoden päivät on tyttö harjoitellut kävelyä… puhumatta minulle mitään… ja hän osaa nyt jo astella melkein yhtä hyvin kuin minäkin. Eikö se osoita liikuttavaa rohkeutta?… Tämä autinojen käyttö on yksinkertaisesti ilkivaltaa, suorastaan rikos ihmisten terveyttä vastaan! Miksikä ihmisellä sitten ylimalkaan on pari jalkoja? Menneillä vuosisadoilla onkin käyty jalan!"…
"Tai ajaen…" muistutti Alfred.
"Sinä… sinä sivistynyt narri" heitti Daniel hänelle takaisin.
"Hiljaa, lapset, olkaa varuillanne. Emmepä tiedä… Salaisella Virastolla on parhaat korvat kaupungissa… Muuten, minä olen jo valmis." Näin sanoen Henrik nousi pöydästä.
Sillä aikaa kun hänen oppilaansa, painamalla erästä lasinappulaa, kiiruhti korjaamaan ruokapöydän pois lattian alle niin, että vain hopeissahohtava aurinkoverkko jäi yksinään loistamaan tässä rauhallisessa sopessa, asteli Henrik molempien muiden kanssa hissille.