Alfred seurasi heti jälestä kiireesti, vaikkakin kömpelösti — hänhän ei ollut eläessään harjoitellut kävelemistä, vaan aina liikkunut vain autinollaan.
Hän tavoitti toiset juuri kun vanhus neuvotteli ystäviensä kera, millä tavoin näiden matka olisi paras järjestää.
"Kiertorata on luonnollisesti liikkeessä koko yön", huomautti hän, "mutta se on aina täynnä. Autinoille on matka taas liian pitkä. Sitäpaitsi — — minulle on epämieluista, jos minut juuri nyt nähdään kaupungilla."
"Mutta miksikä?"
"Minulla on omat syyni… Ei todellakaan. Mutta jollain muulla tavalla. Uskaltaisitteko ajaa minun kanssani siirtorataa? Minulla on siihen lupa, ja rata johtaa juuri sen tienoon ohitse. Mukava se kylläkään ei ole, mutta nopea ja aivan rauhallinen."
Jolanin silmiin tuli loiste. "Ah, en ole milloinkaan ollut siellä alhaalla… se on varmaan hyvin jännittävää, eikö totta, Daniel? Kyllä me tulisimme mielellämme."
"Siispä lähtekäämme!"
Alfred oli jo ovella ja väänsi paria vipusinta. He laskeutuivat ääneti alaspäin. Ahtaan hytin lasiseiniin sukelsi tämän tästä valkeita valoja. Yhä uudestaan ja uudestaan kantautui heidän korviinsa kerros kerrokselta ilonhuudahduksia, remua ja naurua. Se oli kuin outoa meren tyrskyä. Kärsimättöminä odottivat he, että tämä äänettömästi suhiseva laskeutuminen vihdoin pysähtyisi alimpaan katuun.
Hetken johtui Danielin mieleen, että tämä matkustus olisi heidän viimeisensä pitkiksi ajoiksi, kenties ainaiseksi.
Mutta ajatus ei häntä kuitenkaan peloittanut. Hän saisi elää Jolanin kera, minkään rotuperiaatteen heitä erottamatta, vapaana ja onnellisena, itse viljellä maataan, hoitaa hedelmäpuita, teurastaa silloin tällöin karitsan… Täällä sivistyksen, suuressa aarreaitassa ei mikään ollut niin toivomisen arvoista kuin yksinkertainen, vaivan takana oleva työ. Parasta oli unohtaa kaikki se, mitä hänen oli täytynyt oppia tämän muurahaistyrmän jäsenenä… tulevat päivät uusine tarpeineen antaisivat uudet opetukset!