Palatessaan asetti hän vauhdin alhaisimmaksi.
Hän tunsi olevansa vallan väsyksissä ja jokainen kiivaampi liike koski häneen. Vain erikoisesti ponnistaen pystyi hän ohjaamaan autinoaan.
Yhä vielä liikehtivät kansalaiset ilmoitustaulujen luona. Iltavalo loi jo hohdettaan yli kirjavan, häärivän joukon ja rauhattomasti kurkistelevien päitten.
Mutta laskevan päivän valo ei punannut kalpeita kasvoja ruusuisiksi. Ja Alfred ajatteli taas, miten hän ei pitkään aikaan ollut nähnyt todellista iltaruskoa, joka valoi säteitään kultaisina ja sinipunervina. Viikko viikolta, päivä päivältä laski aurinko vain näin, luoden ohuita, kaamean kellertäviä säteitä.
Tosiaankin… eihän ilmassa ollut myöskään vedentuoksua…
Kuinka olikaan ilta leimunut Vihreäjärvellä ja kaukaisten vuorenhuippujen yllä!
Hän halusi melkein, että olisi jo kuollut… niinkuin ehkä Ainekin pian…
Miksi pitäisi hänen kohdata kaikki se kauheus, joka pian tulisi… kun hän ei kuitenkaan voinut auttaa!
Eihän hänen varoitustaan otettu kuuleviin korviin.
Lohduton pimeys varjosti hänen sielunsa. Jos joku nyt olisi lyönyt hänet maahan… hän ei olisi vastustanut.