"Niin, minä toivon… ei, minä tosiaankin uskon, että meidän onnistuu välttää onnettomuus viimeisessä silmänräpäyksessä… Numero 50000 on lopultakin sangen tietoinen mies… minun olisi jo aikaisemmin pitänyt mennä hänen luokseen…"
"Ettekö tahtoisi sanoa minulle, miten se käy päinsä? Minä olen nyt varsin epäluuloinen."
Henrik katsahti häntä kasvoihin, jotka näkyivät nyt vuosia vanhentuneilta.
"Istuhan ensin, poikaseni, ja rauhoitu! Sinun täytyy minua tietysti auttaa… on työtä enemmän kuin me jaksamme suorittaakaan!"
Hän tarjosi Alfredille kulauksen alkonia ja laski hänen lävitseen heikon sähkövirran.
Vasta kun Alfredin kalpeat posket näyttivät saaneen väriä, viittasi hän huoneen nurkkaan, jossa oli suuri termostaatti vielä puoliavoimin ovin.
Hän nosti sieltä pari leveätä, litteätä kulhoa, joissa kuplina porisi ja kiehui kullankeltaista, vaahtomaista ainetta.
"Tässä on pelastuksemme… jos vain aikaa riittää… nitromonaadit eivät lopultakaan tule olemaan meille turhia", ja Henrik kumartui yhden kulhon yli, josta nousi kitkerätä hajua, kuin olisi suuri määrä paperia höyrytetty. "Meidän täytyy ensi yönä työskennellä happinaamarit kasvoilla", selitti hän sitten, pani kulhon takaisin paikalleen ja sulki termostaatin sivuovet…
Alfred oli seurannut kasvavalla mielenkiinnolla.
"Aavistan tarkoituksenne", sanoi hän sitten ihmetellen. "Maa tulee taas hedelmälliseksi… kuinka ihanaa!… ja uskotteko te sen varmasti olevan mahdollista?"