Seuraava päivä valkeni tukahuttavana, lyijynraskaana. Elämä työpaikoissa ei ollut vielä kokonaan alkanut, kun Alfred, kalpeakasvoisena ja valvonein silmin, ajoi kiertorataa maja-asukkaiden neliötä kohti.
Kone- ja valaistusvirkailijat, elintarvetehtaiden ja kuormaratojen apulaiset työntyivät pitkiin, kapeisiin liitovaunuihin ehtiäkseen oikeassa ajassa työvuoroilleen. Vaikka ihmisten oli täytynytkin levätä, kaikki kovempi työ kun tehtiin A 15:ssä kahdeksassa kolmen tunnin vuorossa — olivat heidän kasvonsa väsyneet, kalpeat. Monet liikahtelivat hermostuneesti eivätkä saaneet hetkeksikään rauhallista ilmettä pysymään kasvoilla. Vilkas, kiihkeä keskustelu kuului miltei äänettömällä radalla.
"Minä en kestä enää tätä kuumuutta", valitti muuan nuori mies Alfredin vierellä. "Täytyy laskea sadetta! En ole enää viikkoon voinut nukkua!"
"Kolmen tunnin yhtämittainen työ on liian raskas jokaiselle kulttuuri-ihmiselle", lisäsi toinen, jonka kasvojen vasen puoli värähteli lyhyin nykäyksin. "Yleisen Viraston on myönnyttävä yhden tunnin työaikaan! Tämä mahdoton ponnistelu vie meidät perikatoon!"
"Oletteko lukeneet viimeisiä ilmoituksia… F 24:stä? Tuleekohan se tännekin?"
"Kun vain annettaisiin sadetta… niin minulla ei olisi mitään sitä vastaan… minä menehdyn!" voihki edellinen nojautuen hikeä vuotavana vaunun seinään.
Muuan pani liikkeeseen suuren ozoniviuhkan niin, että viileä tuuli puhalsi yli koko vaunun.
Väsynyt huokasi vapaammin ja näytti nukkuvan seisaalleen — hän ei ollut poistanut autinoa.
Viimein tultiin hänen asemalleen. Hän antoi pysähtymismerkin ja liukui alas vaunusta pieniä kaltevia askelmantapaisia myöten.
Oli hyvin painostava… sietämättömän kuuma.