Suurin ponnistuksin sai Alfred käännytyksi katsomaan vierustoveriaan.
Hän pelästyi.
Vieraat kasvot olivat viheriänkelmeät, kuin kauvan sitten kuolleen ruumiin. Ja aivan jäykät, sieluttomat. — Koko olento näytti joka hetki lopullisesti vaipuvan kokoon…
Uudestaan loi Alfred katseen peloittavalle taivaalle.
Hän ei sietänyt nähdä näitä ihmiskummituksia ympärillään… hän, joka itsekin oli varmaan samallainen haamu, aave…
Palavien pilvien takana leikki nyt epämääräisiä valoja, jotka tuikahtivat esiin ja katosivat, levenivät ja jälleen häipyivät.
Harmaanmustalle taivaanrannalle kohosi äkkiä hopeansinervä kehä. Sitä seurasi toisia, ne yhdistyivät suuremmaksi ja lainehtivat kuin tulen pullistama esirippu. Spiraalimaiseksi muuttunut reuna hohti nyt kullanvihreänä.
Kaupungin yllä seisoi kuolema nostellen säteilevän helmansa päärmeitä… ikäänkuin tahtoisi se samalla sekä pilkata että lohduttaa…
Hiljaisuudessa kajahti kimeä huuto.
Nyt huusivat he kaikki.