Isä silitti jälleen.
"Kuulehan, rakkaani!" sanoi hän surullisesta koettaen peittää huolestuneisuuttaan, "voisitko tehdä pienen matkan Leilan ja hänen vanhempiensa kera? Meidän kauniissa, suuressa arachniossamme, joka liitää niin hienosti, ettei sitä juuri erotakaan… voisitko?"
Aine hymyili hieman.
"Yksinäni en… olen niin väsynyt… Mutta jos sinä tulet mukaan…"
"Ei, rakas lapsi, minä en voi. Sinähän tiedät, että minulla on suuret virkavelvollisuuteni. Ehkä tulen parin päivän kuluttua jälestä…"
"Siinä tapauksessa tahdon mieluummin odottaa… jos on kysymys vain parista päivästä…" Hän painoi poskensa voimattomasti isän hyväilevää kättä vasten. "Onhan paljon sievempää ja sivistyneempää, jos matkustan sinun kanssasi. Leila on niin suurpuheinen!"
Mies olisi vastannut, mutta samassa hiipi ovelle eräs hänen virkamiehistään, kasvoillaan niin tuskainen ilme, että hän jätti heti tyttärensä ja johti tulijan pois helmihuoneesta.
Jos Aine näkisi hänet, saattaisi hän säikähtää vaarallisesti… ja sellaisesta oli lääkäri ankarasti varoittanut.
Tyttö vielä hymyili isälleen ja vaipui jälleen jo viikon ajan kestäneeseen, sekavaan puolihoureeseen, jossa todellisuuden rajat vähitellen katosivat tajunnasta.
Hän ei tiennyt, oliko hän taas vaipunut uneen… niin monta hiljaista haamua kulki hänen sielunsa ohitse… tuskin kuuluvin hentosin askelin…