Sitten tuntui hänestä, kuin muodostuisi jono olentoja… outo, varjomainen rytmi.
Niitten takana avautui notkea niitty, ikäänkuin loistava hopeamaisema. Ja olennot ratsastivat sitä pitkin… jokainen toistaan tuntematta, mutta kuitenkin yhteenkuuluen. Ensimäiset olivat tummia… kuin mustaa kiveä. Mutta heidän otsallaan oli jotain hohtavaa… Oliko se valoisa pilvi?… kristalliliekki?… Aine ei voinut määritellä sitä.
Hän ei nähnyt sitä selvästi, vaikka tarkkasi näitä olentoja sielunsa syvillä silmillä.
Syntyivätkö ne hänen omasta verestään? Ja matkasivatko ne maahan, joka odotti elämän maailman tuolla puolen?
Tulivatko ne kaukaa ja palasivatko ne kaipuumatkansa jälkeen hänen vereensä?
Uni oli aivan kirkas, mutta hän ei osannut vastata siihen.
Tummia olentoja seurasivat vaaleammat. Kuin valkeat linnut harisuttivat ne ojennettuja käsiään; heidän katseensa oli loistava, ja otsalla leimusi lieska läpinäkyvä timanttihohto.
Mutta viimeiset näyttivät olevan itse soihtuja… lumivalkoista valoa.
Heissä ei ollut mitään synkkää… heidän varjonsakin, jotka heiluen seurasivat heitä, olivat valoisat.
Sitten ei tullut enää ketään.