Aine katseli, yhä katseli, vaikka viimeinenkin oli jo liitänyt ohi.
Kukaan heistä ei ollut häntä nähnyt, ei hänelle nyökännyt.
Mutta hänestä tuntui kuin täytyisi vielä tulla jonkun, joka tuntisi hänet ja selvittäisi hänelle unelman sisällön.
Hitaasti suli hopeamaisema hienoon sumuun, joka tippui pehmeästi kuin valkeat ruusunlehdet. Ja sitten oli kaikki ainoastaan valoa… sumua… pilviä… jotka väistyivät taas yhä kauemmaksi.
Ainen sielu odotti yhä.
Hän odotti niin kiihkeästi, että äkkiä huumaus hänen jäsenistään katosi, hän aukasi silmänsä ja katsahti hämmästyneenä ympärilleen.
Hän oli selvästi valveilla, ja ajatus oli kirkkaampi kuin pitkään aikaan.
Kummastellen katsoi hän.
Sielunnäyt häipyivätkin samassa. Mutta yksi tunne oli jäänyt jälelle… tunne, että hänen oli tehtävä jotain, sangen tärkeätä ja ratkaisevaa.
Aine otti aurol-pastillin ja sai palan valikoitua herkkuruohoa, jota yötä päivää oli hänen vuoteensa vierellä pöydällä.