Sitten hän nousi ja käveli muutaman joustavan askeleen, ikäänkuin ei viime päiviä olisikaan viettänyt yksinomaan vuoteessa.
Hänen hermojensa kuolettava väsymys oli kuin poispuhallettu. Jälleen noppi hän ruokapaloja, kuin lintunen. Senjälkeen hän pukeutui, asetti tähtikoristeisen pyörökypärin päähänsä, ja viimein astui seinän luo, painoi näkymätöntä nappia ja antoi parfyymiliekkien taas tanssia pitkästä aikaa — kuinka pitkästä, sitä hän ei enää muistanutkaan.
Huoneeseen virtaavassa sataruusulehtituoksussa hän seisoi pitkän ajan… ja kuunteli hiljaa sydänlyöntiään.
Mitä hän siitä odotti?
Hän tunsi jonkinlaista levottomuutta… outoa ja käsittämätöntä ahdistusta, joka tahtoi vetää häntä johonkin… levottomuutta, joka kasvoi kasvamistaan.
Pitäisikö hänen mennä isän luo?
Pitäisikö hänen kutsuttaa lääkäri?
Hän astui ikkunan luo ja katsoi ulos.
Siellä alhaalla kiiruhtivat ihmiset ohi autinoillaan, näyttäen korkealta ikkunasta jyriseviltä pieniltä palloilta.
Mutta miksi ajoivat he niin kovaa vauhtia?