Hyvä, ettei Leilan luo ollut edes pitkä matka!
Kiitäessään katua miltei yksinään hän äkkiä tunsi uudelleen levottomuuden, ja nyt se valtasi hänet voimakkaasti kasvaen ahdistavaksi tuskaksi.
Hän halusi kääntyä takaisin… hän tunsi silmissään kaiken pyörivän! Leilan luo oli sittenkin liian pitkälti… liian pitkälti tässä pelossa, joka tuntui pysähdyttävän verenjuoksun suonissa.
Hän katsoi ympärille… apua etsien… suu jo avoinna huutoon…
Seurue hätääntyneitä, köyhiä kansalaisia riensi hänen ohitseen kuorma tavaroita mukanaan. Hän ehti kuulla heidän puheistaan katkonaisia lauseita:
"… Hallitorni on nyt kokonaan luhistunut… mutta ilmalaivoja on
Yleisen Viraston katolla… meidän täytyy nousta sinne…"
Ainen suu sulkeutui. Hän piti lujasti kiinni autinonsa ohjaustangosta kootakseen sekavat ajatuksensa.
Joku onnettomuus… kauhea, ennenkuulumaton onnettomuus?
Samassa muistui hänen mieleensä pelottava jylinä, joka oli herättänyt hänet unestaan. Hänen muistoihinsa sukelsi kuva nuoresta miehestä, joka oli käynyt sairauden aikana hänen luonaan… eilenkö… päiviä sittenkö?… hän ei voinut muistaa.
Hän oli puhunut… jostain onnettomuudesta…