Marian väänteli vipuja ja rattaita, joista johti lankoja seinille. Ja hän kiristeli hampaitaan.
Sitten hellitti hän kätensä ja ajoi kukkien luo, keskelle kultaisten aurinkoruusujen sarkaa.
Hänen autinonsa alla taipuivat korkeat kasvien varret ja suuret, sametinkeltaiset kukat rusentuivat maahan. Ja autinolla seisova löi hurjasti ympärilleen, repi ja polki maahan kaiken, mihin kätensä yltivät.
"Marian!"
Aine ei saattanut kauempaa katsoa, kuinka toinen hävitti ihania kukkia.
Hänen silmänsä ihan kyyneltyivät.
Marian hätkähti ja katsahti ympärilleen tuijottavin silmin. Sitten näytti hän havahtuvan. Katse selkeni ja kasvoille tuli taas tuo hänelle tavallinen, liikkumaton ilme. Hän kiiti pois hävityksensä parista kohti ääntä, joka oli häntä kutsunut… nyt jo hillittynä ja näennäisesti kylmänä. Hän näki nyt tytön, joka tuijotti häntä kohti pelästyneenä.
"Aine… sinäkö täällä?" Hän hymyili teennäisen kohteliaasti.
"Mitä sinä teet, Marian?" Aine ei voinut pidättyä lausumasta kysymystään kauhistuneella äänensävyllä. Hän tunsi polviensa horjuvan ja kylmien väreiden käyvän pitkin selkäpiitään.
Marian huomasi toisen tilan ja ohjasi hänet patjalle, joka oli huoneen nurkkauksessa. Tahdottomana vaipui Aine sille.
"Minulta on suljettu happipumput!" sanoi mies, ja hänen äänessään soi vielä vihan sävel. "Kukkiani varten ei voida enää antaa yhtään happea, sanottiin minulle, sillä vähäiset varastot täytyy säästää kansalaisia varten. — Mutta olet oikeassa… ei ole sivistykseni arvon mukaista tehdä tällaista hävitystyötä."