Aine katsoi häneen ymmärtämättä puhetta.
"Miksi on sinulta suljettu!… Minä en ymmärrä… Mitä sitten on tapahtunut?"
Tuskan heikontamana nojasi hän päänsä seinään. Silmäluomet sulkeutuneina ja huulet värittöminä näytti hän siinä kuolleelta.
Marianin aikoessa vastata, nosti hän kätensä torjuen: "Minä olen niin peloissani! Älä sano mitään! Ole vain minun luonani!"
Marian kohautti olkaansa ja kääntyi poispäin. Hän tarkkasi kukkiansa.
Eliväthän vielä sentään…
Mitä hän tekisi Ainelle?
Parasta kai olisi saattaa hänet kotiin!
Täällä hän olisi vain tiellä…
Hänen mieltään poltti taas tutkimisinto. Kuinka tulisivat kasvit kestämään hapenpuutteen? Siihen täytyi hänen kokonaan keskittyä, ei ajatellakaan mitään muuta!
Ainen suojeleminen oli tämän isän velvollisuus, niinkauvan kuin hän asui kotonaan… ei hänen velvollisuutensa…