Hän astui taas aivan kukkien ääreen. Hyväillen siveli hän safiirinsinisiä ja kullanpunervia, omituisen muotoisia orkideankukkia.
Se oli hänen luomaansa… kaikki tämä oli hänen luomaansa! Iänikuinen tarina Prometheuksesta, joka luo eläviä olentoja… sehän oli täyttynyt juuri hänessä!
Ja pitikö tämän maailman muka käydä perikatoon jonkun mielettömän pakokauhun takia vain! Hän ei uskonut siihen, mitä kaduilla huudettiin, hän ei voinut siihen uskoa. Ihmisen olemassaolo, hänen sivistyksensä, tietonsa, ne sadat päämäärät, jotka hän oli saavuttanut vuosituhansien työllä ja vaivalla… nuo maasta nousevat tuliset pilvet eivät voisi tätä kaikkea hävittää…
Yhä silitteli hän suuria, silkinkihtaavia kellokukintoja.
Ainen heikko huokaus palautti hänet taas ajatuksistaan.
"Sinä jätät minut… jää minun luokseni!" valitti hän hiljaa; suurten kyynelkarpalojen virratessa pitkistä silmäripsistä alas puvulle, kuin kimaltavien helmien.
Marian tuli kärsimättömäksi, mutta sai vielä hillityksi itsensä. "Sinun täytyy mennä kotiin, tyttö!" sanoi hän kylmällä, välinpitämällä tavallaan. "Minun pitää jäädä tänne kukkieni luo, joiden keksimiseksi olen työskennellyt yli 12 vuotta. En saata antaa tämän kauneuden maailman joutua tuhon omaksi!"
"Jää kuitenkin vielä minun luokseni!" Tyttö ojensi arasti hennot kätensä sulhastaan kohti.
"Älä ole lapsellinen… Isäsi tulee viemään sinut H 19:een… siellä on hyvin somaa… Me näemme jälleen toisemme, kun tämä raivonta täällä on ohitse!"
"Minä jäisin mielelläni tänne… sinun luoksesi… isäni ei voi nyt vielä lähteä matkalle… ja minun huoneessani on niin äärettömän yksinäistä…"