Hän kohotti kapeata pikku päätään loistavan pyörökypärinsä alta. Suu jäi puolittain auki, kuin odottamaan jotakin… hyväilyä… suuteloa…
Mutta Marian ei enää katsonutkaan häneen.
Ei edes vastannut.
Kukkasten nestepaino laski aivan äkkiä. Orkideat taivuttivat jo kuninkaalliset päänsä alas.
Marian kiiruhti toisten luo.
Kaikkialla oli havaittavissa samaa. Väkevämmissä kasveissa oli lamautuminen pienempi, heikommissa taas huomattavampi. Koko sali näytti ulkomaiselta puutarhalta juuri auringonnousun edellä, jolloin upeat, loistavat kasvit nukkuvat tyyntä yöuntaan.
Uudestaan koetti hän saada johtoa kuntoon. Mutta manometrin viisari ei liikahtanutkaan. Se oli lopettanut palveluksensa.
Marian seisoi kuin paikalleen kiinnilyötynä ja katseli epätoivoisena kukkaislavojaan. Siinä oli vuosien työ… korkeimman kulttuurin suurin saavutus… ja nyt se hitaasti, auttamattomasti kävi käyttökelvottomaksi.
Eikä hän voinut tehdä mitään… ei mitään…
Hän ei kyennyt itse luomaan puuttuvaa happea.