"Kukkasi kuolevat…" sanoi äkkiä Aine, hiljaa ja surullisesti.
Marian havahtui taas.
Hän oli kokonaan unohtanut morsiamensa läsnäolon.
"Me myöskin kuolemme…" jatkoi tyttö sortuneella äänellä, kauniiden silmien harhaillessa kuin kaukaisessa haavemaassa. "Sinä… minä, me kaikki kuolemme! Koko maailma kuolee samoinkuin sinun kukkasi… Silloin on kaikki jo myöhäistä!" Viimeiset sanat tulivat värisevänä kuiskauksena.
Marian tuli taas hänen lähelleen.
"Mikä sinun on, lapsi? Sinähän olet vielä sairas!" Tyttö säikähti kuin painajaisesta vapautuneena. Hän siveli otsaansa.
"Mitä… Ah, minä luulin… lienen uneksinut! On niin hyvä, kun sinä olet luonani!"
Hän katsoi sulhastaan liikuttavan hellästi. Kuvankauniit marmorikasvot saivat hienon, vaalean loisteen. Levätessään siinä patjalla näytti hän aralta, juuri puhjenneelta vuokolta.
Ja kuitenkaan ei Marian silmänräpäystäkään ajatellut ottaa häntä syliinsä paetakseen hänen kanssaan johonkin turvaisempaan paikkaan.
Hän oli antanut sielunsa, kaiken tunteensa ja tahtonsa noille kirjavaloisteisille kukille, jotka hänen tietonsa oli luonut.