Hän itse oli tyhjä… loppuunpalanut… vailla rakkautta tai vihaakaan.
Hänellä oli vain kukkansa.
Sentähden hän oli sokea näkemään Ainen sydämen hienoutta. Hän oli päättänyt mennä Ainen kanssa avioliittoon ainoastaan sentähden, että tämä nuori, hiljainen tyttö oli Numero 50000:n tytär.
Salin hiljaisuuteen kuului äkkiä jostain ulkopuolelta kohinaa, aaltoavien äänien ja melun synnyttämää pauhua. Se tunkeutui läpi paksujen seinien ja näytti panevan kukkaistuoksuisen ilmankin liikehtimään.
Kaupungista paettiin. Marian kuuli sen. Todennäköisesti oli tähän asti käytetty toisia katuja, mutta nyt täyttyivät talon muurien kaikki nurkkaukset kauheasta melusta. Kaiunhiljentäjälaitteet olivat tietysti myös lakanneet toimimasta kuten happipumputkin…
Se ajoi hänet jälleen kukkiensa luo. Varsien smaragdivihreys muuttui hiljalleen ruskeaksi.
Marian kumarsi tutkimaan niitä lähemmin. Polvillaan tarkasteli hän nihkeitä, kiharoita lehtikoristeitaan, jotka taipuivat alas maata kohti. Hänen tuskaiset kasvonsa peittyivät kyynelvirtaan.
Näytti siltä kuin makaisi hän tomussa ja tuhkassa tunteettoman jumalankuvan edessä.
Häviävä viheriöinti synnytti pistävää katkua. Sinne ja tänne muodostui kellervää hyytelöä.
Kukat kuolivat jatkuvasti…