Kun Marian nousi, olivat hänen kasvonsa verettömät ja kauhean vääristyneet.
Hän oli ymmärtänyt, ettei mitään ollut enää pelastettavissa.
Poistuiko tai jäikö hän tänne — mikään ei kuitenkaan pidättänyt kukkien nopeata kuolemaa. Asiaa ei voinut enää millään auttaa, kun kerran keinotekoinen munanvalkuaisaine, josta ne oli tehty, jo hajosi ammoniakkiin ja salpietarihappoon. Vaikkapa happipumput saataisiinkin taas toimimaan, olisi pelastus liian myöhäistä!
Hiljaa liukui hän sarkoja pitkin.
Hänen oli otettava jäähyväiset siltä, mikä oli ollut hänen elämänsä toivo, onni ja ylpeys.
Yhä valjummiksi kävivät kukat. Ruusut luhistuivat punertavaksi kasaksi, liljakelloista oli jälellä vain tutisevia korsia. Hyansithien tuhannet siniset tähdet hajosivat. Ruskeina kuin vanhat rypistyneet paperipalaset riippuivat krysantheemit. Vain unikkojen silkkistä punaa oli vielä hieman näkyvissä.
Marian seisoi paikallaan. Naurahtaen sanomattoman katkerasti ojensi hän kätensä kukkia kohti.
Mutta niinpian kuin hän kosketti niitä, muodostuivat ne ilkeänhajuiseksi, kellanruskeaksi hyytelöksi, joka valui sormista pisaroina lattialle.
Tuoksu oli väkevää ja pistävää.
Aine tuli samassa sulhasensa viereen.