Hänen silmänsä olivat nyt täysin valveilla.
"Sinun täytyy lähteä pois!" sanoi hän hiljaa, mutta varmasti. "Minä tunnen, että kuolema vaanii täällä. Tule!?"
Marian tuijotti häneen kuin vieraaseen.
Sitten työnsi hän morsiamensa luotaan, räikeästi naurahtaen, silmät palaen pahaaennustavasti.
"Mene minun puolestani!" läähätti hän, yskien. "Kuka sinua täällä pidättää? En ainakaan minä… mene! Minä tahdon, että menet!"
"Ja sinä… jäät tänne… kuolemaan?"
"Jätä se minun huolekseni! Tahdon olla yksin! Etkö sinä siis huomaa, etten minä voi enää elää ilman kukkiani… että sinun täytyy antaa minun käydä turmiooni niiden, tuhoutuvien keralla!"
"Mutta jossain muualla…"
"Ei ole mitään: jossain muualla. Koko 'muualla' murtuu, katoaa… Älä häiritse minua! Noissa ulommaisissa tulililjoissa on vielä hiukan loistoa. Minun täytyy katsoa niitä… Ne ovat viimeiset…"
Äkkiä kääntyi hän Ainea kohti.