Marian, niiden herra ja orja, ei nähnyt niitä enää.

Hänen keuhkojensa kirkas veri juoksi lattiaa peittävän myrkkyhyytelön sekaan.

Värittömät silmät tuijottivat puoliksi avoimina harmaansekaiseen ilmaan, ikäänkuin syyttäen jotain tärkeätä… jotain olentoa… Jumalaa…

Tiedottomana, kaihoisana aukeni tahrainen suu…

Mutta alhaalla hississä oli Aine, happohöyryjen tunkiessa sieramiin, ja hänen kauhistunut sielunsa hoiperteli kuin elämästä pois, raskaaseen, rajattomaan pimeyteen…

* * * * *

Ulkona kaduilla jatkui pakokauhu kasvaen minuutti minuutilta.

Julkisen Viraston katolta, jonne nousua varten oli pystytetty erikoinen laite, lensi ilmalaivoja, sullottuina aivan liian täyteen matkustajia.

Mutta kaupunki oli suuri, tiheään asuttu; sen kuljetusvälineet eivät riittäneet niin suurelle joukolle. Siitä syystä jatkui täälläkin yhtämittainen hirveä kamppailu, jossa naisia ja lapsia poljettiin niin, että heitä putoili yli kaiteiden.

Pakolaisjono kaduilla ei myöskään näyttänyt pienentyvän, mutta se kehittyi nyt enemmän pääkaduille. Sensijaan jäivät sivukadut hiljaisiksi ja kuolleiksi. Kaikkialla ammottivat ovet avoimina. Ikkunat heiluivat sateessa, joka juuri keskipäivän alettua oli pantu virtaamaan. Joissakin kattopuutarhoissa liehui unohdettuja vaatteita ja roikkuvat aurinkoverkot huojuivat harmaina ja valottomina parvekkeilta ja päädyiltä.