Mutta yhä vielä hehkui kuumuus yli katujen. Sadepisarat, joita tippui sileille käytäville, haihtuivat pian nousten usvana kuumiin rakennuksiin. Raskaita, sumuisia pilvijonoja kierteli yläpuolella.
Huolimatta kaikista hälyytystiedoista ei Henrik ollut ryhtynyt mihinkään pakovalmisteluihin. Hän teki työtä herkeämättä, vaikka Helios poika oli paennut jo yöllä ja Alfrediakaan ei ollut näkynyt enää muutamiin tunteihin.
Nyt ei hän kestänyt enää pitemmälti laboratorionsa hiljaisuutta ja bakteerien ilkeän imelää tuoksua. Hän ei voinut enää myöskään salata itseltään sitä, että hänen kaikki vaivannäkönsä oli nyt hyödytöntä ja että hän tähän asti oli lakkaamatta työskennellyt vain pitääkseen ahdistavat ajatuksensa loitolla.
Turhaan oli hän koettanut päästä yhteyteen Yleisen Viraston, lihatehtaiden ja muiden paikkojen kanssa. Hän ei saanut vastauksia, tai jos sai, olivat ne epävarmoja, sekavia.
Hänen oli ollut mahdotonta saada tietää, olivatko maja-asukkaat vielä työssä.
Niin lähti hän viimein itse ottamaan asioista selkoa.
Hiljaisille kaduille, jotka hän valitsi suunnakseen, kuuli hän jostain jyrähtelyjä.
Monasti tuntui hänestä, kuin maa autinon alla vajoaisi ja järähtelisi.
Toisinaan kuuli hän ilmasta kirkuvia valitushuutoja… kuin haavoitettujen lintujen kirkunaa.
Levollisesti kiiti vanha mies eteenpäin. Hän oli jo niin kauvan tottunut yksinäisyyteen, että hän kiersi kuolemaan tuomitun kaupungin katuja kuin omana varjonaan… tunteettomana… ilman toivoa, mutta myös ilman pelkoa…