Pisaroivassa sateessa kohtasi hän pienen joukon. Naiset olivat hunnutetut aina silmiin asti… eräällä oli lyijynharmaat, laihat kasvot, ja silmäluomet melkein suljetut.
He eivät näyttäneet huomaavankaan häntä.
Mutta jonkun matkaa hänestä he pysähtyivät ja katsahtivat odottavasti mukanaan olevaan mieheen. He levittivät, kuin käskystä, kätensä ylös, sormet ojennettuina.
"Sisareni…" sanoi mies.
"Veljemme…" vastasivat naiset.
"Te tahdotte, sisareni…"
"Me tahdomme, veljemme…"
Henrik jäi ihmetellen paikalleen talon suojaan, ettei häiritsisi heitä. Hän hieman hymyili, ei heille, vaan itselleen, ettei hän tällaisena vaarankaan hetkenä voinut olla havaintopäiväkirjaansa muistiin merkitsemättä tapahtumia ja ihmisten tekoja…
Laulavalla äänellä aloitti mies jälleen:
"Te tiedätte, että tahto on kaikki kaikessa!"