Henrik katsoi ihmeellisen joukon jälkeen.
Jälleen kuului harmaalta taivaalta ahdistavaa kirkunaa. He eivät sitä kuulleet.
He uskoivat…
Taas olivat kadut peloittavan hiljaiset, kuolleet. Kaukana näki Henrik jonkun, varmasti pakoon päässeen haaveksijan; hän puheli hiljaa talolle, ja hän syleili ja syvin kumarruksin tervehti… Kunnes mielipuolisuus yhtäkkiä pani hänet kiitämään pois… tietämättä itsekkään, minne…
Unohdettuina olivat ylemmän kiertoradan raiteet. Kirkkaat korkeat kiskot loistivat märkinä. Myöhemmin tapasi hän radan keskivaiheilla sentään erään vaunun, joka ei ollut päässyt päämääräänsä asti.
Näytti siltä kuin sen kohdalla olisi ollut katutaistelu. Suuri ozoninpuhalluslaite riippui rikkirepeytyneenä katosta. Sen alla oli särkyneen autinon jäännökset tummanruskeassa verilammikossa, johon silloin tällöin putosi sadepisara särkyneen katon läpi.
Mutta mitään muuta ei näkynyt… ei yhtään ihmistä… ei elon merkkiäkään…
Mutta maja-asukkaitten neliössä oli touhua.
Muutamat nuoret juoksivat myttyineen kadun poikki. Liinoista pisti esiin päitä, jotka epäluuloisin katsein tarkastelivat tulijaa. Keskenkasvuinen poika veti nuorasta karitsaa jälessään. Talonsa edessä seisoi Aldrans 16 ja hänen luokseen ohjasi Henrik.
Talonpoika katsahti häneen ja virkkoi sitten painavasti: