Edellä kulkivat molemmat miehet, vaiteliaina, luoden toisiinsa sivusilmäyksiä. Henrik ajatteli, miten oli mahdollista, ettei ihmisillä näin vaaran hetkenäkään ollut toisilleen mitään sanottavaa ja että he tunsivat nytkin vain tuon kuilun, jonka vuosisatojen kehitys oli repeyttänyt eri ihmisrotujen välille… Aina vain sama ristiriita!
He pääsivät jo kadun päähän asti.
Heidän edessään aukeni märkä, tumma tasanko.
Aldrans nosti kätensä.
"Tuolla toisella laidalla… herrahan näkee höyrypilvet, jotka nousevat maasta… siellä on kaivanto!"
Mies ei antanut hänelle, kättä hyvästiksi. Välinpitämättömästi kuin tiepylvään jätti hän Henrikin seisomaan paikalleen. Muuan vaimo otti hänen paikkansa.
Henrik katsoi heidän jälkeensä vielä hetken.
Siinä palasi vanha maailma takaisin kotoiseen luontoonsa… aavistamatta mitään… varmana päämäärästään…
Kumpi näistä kahdesta ihmisrodusta jäisi elämään?
— Mutta tarvitsiko sitä edes kysyä!