Henrik harppasi kuilun reunalle.
Hän laskeutui polvilleen tirkistäen rosoisen reunan yli. Ohuita liekkejä löi sieltä häntä kohti.
Syvällä pimeydessä luuli hän näkevänsä kaukaista, sinoberinpunaista valoa. Muuten vallitsi alhaalla synkkä pimeys… läpinäkymätön… pahaaennustava pimeys…
Vielä kerran lähetti hän sinne hiilihapposuihkeen.
Jälleen sähähti… kihisi… sitten vallitsi taas mykkä hiljaisuus.
Elämä, hehku kuilussa oli kokonaan sammunut.
Hiljalleen nousi hän ja ojensi kätensä, jolla oli suojannut kasvojaan. Hän tunsi hyvin voimakasta pyörrytystä. Ohimoilla kiilsi kylmiä pisaroita.
Silloin huomasi hän aivan oikealla puolellaan, ihan vieressään jotain, joka ei ollut kiveä eikä maata, mutta jotain lämmintä. Se oli harmaata, litistynyttä hyytelömäistä ainetta ja sen pinta loisti äärettömän pieninä, teräksenvärisinä kiteinä.
Oppinut katsoi sitä tarkemmin ja hän aavisti, mitä se oli.
Sen täytyi olla… kuollut tulisielu!