Silloin hän huomasi olevansa hissihytissä, polvillaan poikittain nuori nainen, silmissä kauhea tuijotus ja sormet suonenvedontapaisesti nytkyen. Ovella seisoi hänen oppilaansa Alfred koettaen saada naista hereille.
Vaivaloisesti nousi hän.
Nyt muisti hän kaiken… hyökkäyksen… tuliolennon irtipääsyn…
Kauhu sai hänet vapisemaan.
Yhdessä kantoivat he Ainen ulos.
Talonsa edustalla katsahti Henrik ylös laboratorionsa ikkuniin.
Valohehkua kiemurteli niistä ulos… höyryä ja tulista sumua.
Mutta mitään huutoa ei enää kuulunut…
Taivas oli yhä synkkä. Ainen käsivarressa oleva kello näytti viidettä aamutuntia.
Mihin nyt?
Alfredko oli niin kysynyt? Vai oliko hän sen äännähtänyt?