"Tule siis! Että edes kaksi ihmistä tulee onnelliseksi… ennenkuin kaikki menee perikatoon…"
Alfred nouti alahuoneesta, joka muuten näytti aivan tyhjältä, pari autinoa ja sitoi ne toistensa viereen magneettiköydellä. Siten saivat he asetetuksi tytön keskelle ja tukivat häntä molemmin puolin.
Varhaisen talviaamun pimeyteen lähti kone. Siellä täällä riippui parvekkeilta vielä jokunen valaiseva aurinkoverkko osoittaen heille tietä.
Sade pieksi heitä kasvoihin ja kasteli silmäripset, niin että heidän oli vaikeata nähdä mitään.
Kuului valituksia… huutoja… tuskaista voihkinaa…
Joku lyönti. Jossain putosi ruumis…
He näkivät vain kamppailevia haamuja.
Ja itsekin kuin haamut liitivät he ohi.
Jossain huuteli pari lasta äänekkäästi äitiään. Heillä oli nälkä, sillä eilisaamusta alkaen ei kaupungissa enää annettu leipää eikä lihaa, koska elintarvetehtaat eivät käyneet eikä ollut enää ketään, joka olisi jakanut varastoista.
Pieniä, kalpeita kasvoja vilahti ohi…