Sitten ei pitkään aikaan näkynyt yhtään elävää olentoa.
Tuuli oli kääntynyt. Sade löi nyt heidän selkäänsä, ikäänkuin tahtoisi ajaa heitä eteenpäin.
Kylmä, kova ilmaveto herätti Ainen. Kuumeinen suu äänsi muutaman sekavan sanan. Hän vapisi kylmästä.
Alfred veti hänet lähemmäksi itseään ja koetti suojella häntä virtaavaa sadetta ja kylmänkosteata myrskyä vastaan niin hyvin kuin taisi.
Yhä riitti katuja…
Eikö tällä kuolemankaupungilla ollutkaan ääriä?
Tiellä lepäsi tumma möhkäle. Ohikiitäessään näkivät he surulliset, itkun pöhöttämät, kelmeät ja veriset kasvot…
Vihdoinkin… tuolla oli käytävä kuormaradalle!
He kiitivät useita lyhyitä kiemuroita. Aine huojui raskaasti heidän käsivarsillaan.
Käytävä oli sortunut!