"Sallitteko minun auttaa?" kysyi hän hitaasti ja seivästi, helpottaakseen toisen ymmärtämistä.
Nainen kohotti vanhat, ryppyiset ja pähkinänruskeat kasvonsa. Nähdessään ne täytyi Alfredin ajatella merkillisiä, jo kauvan sitten sukupuuttoon kuolleita olentoja, joita menneellä vuosituhannella oli nimitetty "apinoiksi" ja joista vähäisten ja vaillinaisten asiakirjojen perusteella ei voitu varmasti tietää, olivatko ne ehkä kuitenkin olleet jotain ihmislajia.
Varsin mielellään olisi Alfred tutkimusinnoissaan tarkastanut lähempää tätä harvinaista olentoa, mutta hän ei uskaltanut koskettaa sitä. Vihdoin sanoi nainen epäluuloisesti:
"Mit tahot sä?"
Alfred ymmärsi naisen kysyvän hänen tiedustelunsa syytä ja koetti jälleen tehdä tarjouksensa käsitettäväksi, samalla matkien niin hyvin kuin taisi tämän puhetapaa.
"Tarvitsetko jotakin?" kysyi hän uudestaan, kun nainen edelleen tuijotti häneen mykkänä.
Nainen nosti silmilleen uumalleen sidotun, tuntemattomasta kankaasta tehdyn kirjavan rievun ja nyyhkytti:
"Mä ei tult saa. Ei voi keittää!" Ja hän teki käsillään liikkeen, ikäänkuin tahtoisi heiluttaa jotain pataa.
Alfred nyökkäsi, muttei tiennyt, miten hänen pitäisi auttaa. Hän koetti lohduttaa:
"Te saatte kyllä mitä tarvitsette. Toimisto lähettää tänne miehiä, jotka näyttävät teille kaiken."