"Häh?" kysyi nainen, joka oli ymmärtänyt hänet vain puoliksi. "Mä ei hyvä kuulla. Meijä luo… Tääl ei yht mitä oo!"
Hän osotti taloja ja katuja ympärillään. Osa hänen epäluulojaan näytti jo hälvenneen. Sillä vaikka hänen edessään seisova ihminen oli varsin kummallinen, ei hän tuntunut ollenkaan niin pahalta kuin ne, jotka neljä päivää sitten olivat tunkeutuneet heidän pienelle paikkakunnalleen kaukana vuoriston ja rämeisen metsän keskellä ja käskeneet heidän heti ottaa mukaansa tärkeimmät tavaransa ja nousta ajoneuvoihin — ja niissä he sitten olivat lentäneet tänne pilvien halki. Kyllähän he ensin olivat kieltäytyneet lähtemästä, mutta niiden tuntemattomien miesten uhkaukset, ponteva puhetapa sekä leimoilla ja sineteillä varustetut määräykset saivat heidät kuitenkin lopuksi luopumaan vastarinnasta. Niin he olivat nyt täällä tietämättä mihin ryhtyä, sitäkin enemmän kun miesväen oli täytynyt mennä Yleiseen Virastoon ilmoittautumaan.
Kun nainen puolittain vihaisena, puolittain apua etsien katseli Alfredia pienillä, lähekkäin olevilla, syväänpainuneilla silmillään, päästi erääseen vieressä olevaan koriin suljettu kukko kärsimättömänä olotilaansa äänekkään kieunnan. Nuori mies kumartihe myttykasaa kohti koettaen kurkistella huutavaa eläintä. Kaupungissahan ei ollut mitään kotieläimiä; lihaa oli valmistettu keinotekoisesti jo niin kauvan, että monet asukkaat eivät kesyä silkkileijonaa lukuunottamatta olleet koskaan nähneet elävää kotieläintä.
Talonpoikaisnainen armahti nälkäistä höyhenistä kumppaniaan, vapautti sen peitteistä ja tarjosi sille kädestään viljansiemeniä, jotka Alfred suureksi riemukseen huomasi tuntevansa! Kukko nosti siipiään, tirkisteli punaisilla silmillään ja alkoi nokkia.
Kaupunkilainen katsoi tarkkaavaisena ja nainen selitti:
"Siin meijä kukkelikuu" ja Alfred toisti "kukkelikuu" osoittaen oppivaisena eläintä.
Sitte naurahtivat molemmat, ja se vei heidät yhdellä kerralla kokonaisen maailman toisiaan lähemmäksi. Pitkälle kehittynyt kulttuuri-ihminen tunsi olevansa jo miltei tuttavallinen tuota historiantakaista olentoa kohtaan, josta hän ei ensi näkemällä todellakaan tiennyt, oliko se ihminen kuten hänkin vai kuuluiko se jo hävinneitten eläinten luokkaan.
Hän halusi nyt saada tietää enemmän tuosta naisesta, hänen ihmeellisestä elämästään, kun äkkiä vastapäiselle katukivilaatalle, jota aurinko vielä valaisi, ilmestyi helakanpunaisia, ovenkorkuisia kirjaimia:
Torilla I esitys kello kaksi. Kaikkien uusien asukkaitten saavuttava.
Talonpoikaisnainen seurasi hänen katseensa suuntaa ja päästi kauhunhuudahduksen havaitessaan maasta kohonneet kirjaimet. Mutta Alfred tarttui uljaasti pienillä lumivalkeilla käsillään naisen tavattoman suuriin, koviin ja ruskeisiin kämmeniin ja puheli hänelle rauhoittavasti. Vaikkei hänen onnistunutkaan saada toista täysin ymmärtämään, tunsi nainen kuitenkin pian sellaista luottamusta häneen, että päätti, sittekun tuo huolestuttava kirjoitus jo oli kadonnut, lähteä hänen kerallaan torille I. Alfred ilmoitti hänelle, että hän siellä näkisi miehensäkin. Kun nainen vielä oli käskenyt pienen pojan, joka istui kyyryssä ihmeellisten, kirjavain patjojen päällä — Alfred piti niitä tiilikivinä — pitää hyvää huolta huonekaluista, lähti hän Alfredin matkaan.