Mutta ennenkuin Alfred ehti viedä hänet millekään paikalle, erkani heitä ympäröivästä joukosta kaksi tyttöä, samat, joihin äskeiset nuoret miehet olivat huomionsa kohdistaneet, ja nämä lähestyivät nyt vanhusta. Toinen heistä oli vilkas, vapaan ja tarmokkaan näköinen, hänen seuralaisensa taas huomattavasti hitaampi ja ujompi.
"Todellakin, Aine", sanoi edellinen koskettaen ystävättärensä käsivartta. "Nyt emme saa lyödä laimin tilaisuutta. Pyytäkäämme hänet mukaamme. Näytämme hänet Sonjalle ja Dalilalle… ja tietenkin Lilithillekin. Siitäpä vasta tulee jännittävää."
Toinen tyttö ei osannut vielä vastata tähän myöntävästi. Hänen erittäin hienopiirteisillä kasvoillaan, jotka olivat kuin ruusunpunaisesta marmorista veistetyt, häilähti lievä vastenmielisyyden ilme. Hän pudisti torjuen päätään, jolloin pyöreän kypäripäähineen moniväriset poimut värähtelivät kuin sädehtivä kruunu.
Alfred silmäsi häntä tarkkaan.
Tytön kukkeiden kasvojen vieno arkuus lumosi hänet oudosti kuin jokin suloinen melodia.
Hän kumarsi neidolle ja tervehti toista, joka ilmeisesti oli saanut vanhan muodin mukaisen kasvatuksen, tuttavallisella päännyökkäyksellä, mihin neito naurahtaen vastasi, ottaen samassa puheenvuoron:
"Nimeni on Leila 47563! Sanokaapa nyt, kunnioitettava herra, kävisikö päinsä, että saisimme mukaamme tuon vedenpaisumuksenaikaisen pelätyksen?" ja hän osoitti sormellaan vanhaa naista.
"En tiedä… ehkäpä hyvinkin. Voinhan kysyä häneltä, tahtooko hän tulla kanssanne", tuumi Alfred huvitettuna.
"Ei, ei siten…" oikaisi Leila. "Teidän täytyy luonnollisesti tulla mukaan. Emmehän edes ymmärrä hänen puhettaan! Olethan sinäkin samaa mieltä, Aine?" sanoi hän ystävättärensä puoleen kääntyen, joka seisoi siinä silmät alas luotuina.
Tämä kohotti suuret vaaleanviheriät silmänsä, joita reunusti kapea tummuus, kuin apua etsien: