"Jos niin tahdot…" hän kuiskasi hiljaa.
"Tietenkin! Siitäpä tulee hauskaa! Tämä kaunis tyttö…", jatkoi hän Alfredille, "on Aine 50000, kaupunginesimiehemme tytär. Saanko siis luvan? Tahtonette olla siis ystävällinen ja ilmoittaa meille oman henkilöllisyytenne!"
"Olen Alfred 6720… ja minulle tuottaa erikoisen kunnian…"
"Siis päätetty! Te kai lähdette nyt tuon hirviönne kanssa kiertoradalle ja sillä te pääsettekin suoraan luoksemme. Ainen talossa tarvitsee teidän vain kysyä… Siis näkemiin!"
Ja naurahtaen hän kääntyi ympäri ja veti ystävättärensä muassaan hitaasti liikehtivään ihmismereen.
Alfred käännähti vanhuksen puoleen ja pannen kaiken kielitaitonsa liikkeelle koetti saada hänet ymmärtämään kutsun. Nainen tuntuikin käsittäneen siitä jotain eikä hän ainakaan vastustellut, kun Alfred hänen kerallaan poistui torilta ja suuntasi matkan lähimpään pysähdyspaikkaan.
Leila oli jäänyt pienen matkan päähän katsomaan, pitäisikö Alfred sanansa. Nyt kääntyi hänkin Ainen kanssa lähtemään, juuri kun ensimäinen puhuja nousi korkealle kohoavalle jalustalle, jonka takana oli suuri valotaulu jäljentämässä suurin kirjaimin puhujan jokaisen sanan.
Kun neitoset olivat saapuneet Ainen huoneistoon, tapasivat he siellä jo kutsumansa ystävättäret… Lilithin, Dalilan ja Sonjan, kolme 40000-yksilöluokan tytärtä. Nämä olivat painautuneet oviverhon viereiseen patjanurkkaukseen ja lavertelivat kuin hyvin viritetyt autofonit. Heidän kulkuneuvonsa olivat erikoisen niitä varten tehdyn pylvään varassa, ja siihen kiinnittivät Leila ja Ainekin omansa. Sitten hiipivät he hieman kömpelösti välkehtivillä sukilla verhotuin jaloin muutaman askeleen päässä olevaan mahdottoman suureen leposohvaan, jossa voitiin yhtä hyvin maata, istua ja olla noja-asennossa, ja jonka keskellä oli kallisarvoinen, runsaasti varustettu herkkupöytä.
Kirjavista levyistä heijastui vaalea ruusuvalo koko huoneeseen, joka uusimman muodin mukaan oli helmillä koristeltu. Jalokivien valmistamista oli jo kauvan pidetty halpa-arvoisena käsityönä eivätkä niin, muodoin helmetkään kuuluneet enää valikoituihin kalleuksiin. Mutta vaikkakaan A 15:n rouvat eivät olisi pitäneet niitä enää kaulassaan senkään vertaa kuin heidän esiäitinsä tavallista piikiviketjua, he kuitenkin halusta koristivat niillä asuin- ja vastaanottohuoneensa.
Ainen yksityishuoneessa riippui pisaramuotoisten helmien ketjuja seinillä, joita korallinpunainen silkki verhosi. Aaltomaisin laskoksin soluivat ketjut aina ovelle ja takaisin, kohoten lopuksi kuin riippuva loistoteltta yli leposijan ja huipistuen ylhäällä huoneen ruusuvärisessä katossa.