Neiditkin mykistyivät uteliaisuudesta ja tuijottivat tutkivin katsein tuota ihmeellistä olentoa.
Vanhus suuntasi ruman päänsä kumaraisilla harteilla oikealle ja vasemmalle, lattiaan, jonka sileällä pinnalla käveleminen tuntui hänestä vallan mahdottomalta, ja jälleen kattoon, tanssiviin parfymiliekkeihin, joita risteili ylös alas helmiketjujen välissä suloisten lintujen tavoin.
Näky voitti tosiaankin kaiken sen, mitä hän tähän saakka oli A 15:ssä havainnut ihmeellistä.
Hän huudahti epäselvän "Ah!" ja viittasi ylös karvaisella sormella. Samalla tunsi hän nenässään voimakkaan keinotekoisen ruusuntuoksun. Irvistellen heitti hän päätään joka puolelle, niin että tytöt pelästyneinä huusivat, ja sitten hän aivasti ainakin puolentusinan kertaa perättäin.
"Hän on tottunut vain luonnolliseen ilmaan", katsoi Alfred velvollisuudekseen huomauttaa, ja sillä hän tekikin lopun sohvalla loikovien neitosten huolestumisesta, mikä ei ollut niinkään vähäinen. Lilithkin, joka oli pitänyt aivastusta jonakin barbaarisena taisteluhuutona, uskalsi nyt taasen tulla näkyviin patjojen seasta.
Maja-asukas huomasi nyt pienen elukan. Hän yritti houkutella sitä kummallisilla äännähdyksillä. Mutta kun eläin tyytyi vain vilkaisemaan uneliaasti, sanoi nainen kuin hieman halveksien: "Kyl tyhmä elu se", — — huomautus, jota Alfred ei rohjennut kääntää läheskään sellaisena kuin mitä se sisälsi.
Nuoret naiset nauroivat. Heitä alkoi huvittaa suuresti. Tämähän oli näet vallan erikoista, jotain paljon mielenkiintoisempaa kuin kaikki kulttuurihauskuudet — — — ja nehän he kyllä jo tunsivat! Ainoastaan Aine istui hiljaa ja tarkasteli liikkumattomin kasvoin ihmeellistä naista.
Kädenliikkeiden avulla pyysivät he nyt vanhaa naista näyttämään heille toista mustista suojuslaitteista, joita hän piti jaloissaan. Maja-asukas täytti mielihyvin heidän toivomuksensa ja ojensi raskaan, metallipäällysteisen esineen heidän tarkasteltavakseen.
Tytöt koettivat leikillään vetää sitä jalkaansa ja astua sen avulla, mutta se osoittautuikin niin suureksi, että liukui heti pois ja putosi lattialle kovasti kolahtaen.
Sitten tuli vuoro esiliinan ja päähineen, jonka Sonja oli luullut vain merkilliseksi pyörökypäriksi. Talonpoikaisnainen neuvoi käheällä kurkkuäänellään, ja hänen koko ruskeat kurttuisat kasvonsa olivat tällöin pelkkää irvistystä. Nuoret porvarisneidot nauraa hihittivät, s.o. päästivät ohuista kurkuistaan pienen viserryksen. Huvi oli yhteinen, vaikkei toinen puoli voinutkaan ymmärtää toista, ja tulkilla oli todellakin täysi työ saadakseen tässä hälinässä sananvuoroa. Ikuisesti nukkuva elukkakin havahtui, haukotteli ja murahti hiukkasen.