Alfred ihmetteli itsekseen suojattinsa suurta myöntyväisyyttä ja ystävällisyyttä. Nuohan panivat hänet kääntymään vasempaan ja oikeaan, kumartelemaan, näyttämään hampaansa ja kätensä, nyppivät häntä aivan hillittömästi korvista ja hiuksista, koettelivat hänen pukuaan — — kohtelivat häntä aivan samalla tavoin kuin pientä silkkileijonaa, joka oli ainoastaan heikko leikkikalu heidän hyvällä niinkuin pahallakin tuulella ollessaan. Alfred ei voinut uskoa maja-asukasta niin tyhmäksi, suorastaan idiootiksi, ettei hän tätä leikkiä älyäisi. Päinvastoin oli Alfred monista naisen lauseista havainnut, että tämä kykeni ajattelemaan selvästi ja johdonmukaisesti, vaikkakin tietysti määrätyissä rajoissa. Naisen mieltymys juuri tuollaiseen käyttäytymiseen täytyi siis olla luontaista, mieltymys, jollainen sivistyneen väestön kesken yleisesti oli aivan ani harvinaista.
Kesken melua aukenivat äkkiä riippuovet ja Marian 27974 astui sisään.
Luotuaan silmäyksen huoneeseen näytti hän aikovan lähteä samaa tietä tätä meluavaa naurukohtausta pakoon. Mutta sitten hän kumminkin lukitsi ovet ja tuli suoraan Ainen luo — — jättämättä silti toisiakaan huomiota vaille — — ja kumarsi hänelle harkitun taidokkaasti. Tervehdittyään jäi hän keskelle huonetta… jäykkänä… sanattomana… ja niin liikkumattomin kasvoin kuin olisi hänellä ollut posliininaamio.
Taitehikkaasti silitetyn, orvokinvärisen liinan rikkaat tupsut riippuivat juhlallisina hänen kapeilla harteillaan. Kädet pitkine tavattoman liikkuvine sormineen lepäsivät sinipunervan, kultakirjaillun puvun laskoksissa.
Vaikkei hän sanonut sanaakaan, ei tehnyt liikettäkään, oli hän mitä elävin vastalause muitten remuavaan rauhattomuuteen, ja tosiaankin, tytöt vaikenivat ykskaks ja vetäytyivät paikoilleen sohvaan.
Mutta maja-asukas ei sensijaan piitannut lainkaan hänen ylhäisen hienosta asennostaan. Hän astui lähemmäksi, silmäili alhaalta ylös kasvoihin saakka miestä ja sanoi puolittain huvitettuna, puolittain hämmästyneenä:
"Häh…"
Marian taas otti esiin näköputkensa, ja liikkein, jotka näyttivät siltä kuin kaikki hänen jäsenensä riippuisivat irrallisina jonkin näkymättömän käden ohjaamassa metallilangassa, pyörähti hän vanhuksen ympäri ja tutkisteli tätä joka puolelta kuin harvinaista ihme-eläintä.
Leila naurahti ääneen… Hänen oli aivan mahdotonta olla vaiti, maksoipa se vaikka elämän. Mutta hän sai ainoastaan paheksuvan silmäyksen Aineita — — toiset eivät rohjenneet edes liikahtaa. Niin suuri oli näet pelko siitä, että Marian, joka oli vaikutusvaltainen henkilö niin käyttäytymisasioissa kuin muissakin sivistyskysymyksissä, tulisi arvostelemaan heitä epämuodinmukaisiksi.
Viimein lopetti Marian katselemisensa.