Hän nosti vaaleat, värittömät silmänsä ja tasaisella, painottomalla tavallaan virkkoi:
"Ovatko arvoisat yksilöt päässeet selville siitä kuinka suun erotus todella on tuon alkuihmisen ja meidän korkealle kehittyneen rotumme välillä?"
Neidit pudistivat päätään. Ei, sitä he eivät todellakaan olleet ajatelleet… oli vaan ollut niin hauskaa huvitella vanhuksen kustannuksella.
Odottavat katseet kohdistuivat Marianiin ja hän jatkoi:
"Saan ehkä pyytää yhtä arvoisista yksilöistä vaivautumaan luokseni?" Hän katsoi ympärilleen kunnes pysähtyi Aineen, joka istui hiljaa kuin paikalleen asetettu nukke ja kuunteli.
"Aine… saanko luvan…?"
Kuuliaisesti Aine nousi. Kevyt punastus ilmestyi hänen ohimoilleen ja poskilleen hienon harson lailla. Hän loi silmänsä alas ja asettui vanhuksen viereen. Marian nyökkäsi tyytyväisenä. Hän ei kuitenkaan huomannut, että Alfred, jonka hän kyllä tunsi jo entuudestaan, katseli tyttöä herkeämättä.
"Nyt voitte nähdä… kas tässä… itse aate… itse henkevyys… huolellisesti vaalitun sivistyksen esikuva… tuossa taas… kömpelyys, rumuus, niitä eläimiä muistuttavat muodot, joiden kanssa tällaiset olennot ovat inhoittavassa kosketuksessa. Tässä… rodun alhainen menneisyys täysin voitettuna, lisäksi nykyisen kasvatuksen ja vaistoelämän jalostamana, ruumiin suloinen heikkous korkeimman kulttuurimme loistokukkana… Tuossa… raakaa alkuelämää, kaikki vain ruumista, vain kurjimpia, alhaisimpia vaistoja, pahantapaisuutta, lyhyesti sanoen kaksi tuhatta vuotta sitten ollut ihmiseläin — — — alhainen menneisyys. Ja nyt pyytää Senaatti, että me ottaisimme tuollaiset joukkoomme…"
Ja hän teki inhoa osoittavan liikkeen.
Alfred ei voinut enää pidättäytyä.