"Niinhyvin kuin voinkin ymmärtää arvoisan yksilön henkevän lausunnon, täytyy minun kuitenkin asettua eräissä suhteissa toiselle kannalle," aloitti hän. "Mitä pahantapaisuuteen tulee… Uskon, että kaikki nämä porvarisneidot ovat tulleet vakuutetuiksi siitä, että maja-asukkaamme on mitä hyväkuntoisin. Ja muusta puhuminen täällä ei mielestäni ole soveliasta.
"Mutta uskon kuitenkin, että kun me asumme näiden ihmisten kanssa, saamme lisää elämänvoimaa… ja muutakin… Mitä lopultakaan auttaa ylistetty korkea sivistyksemme, jos me juuri sen takia joudumme perikatoon?"
Hän aikoi jatkaa, mutta keskeyttikin. Hän näki, että tytöt, jotka vielä äsken olivat pitäneet vanhusta erittäin mieluisena leikkikaluna, nyt kääntyivät paheksuen hänestä poispäin. Ainekin otti jo askeleen patjoja kohti.
Alfred loi katseen Aineen ja samaten Marianiin joka tämän katseen huomaten tuntui omituisen näköiseltä halveksivine ilmeineen.
Sitten veti Alfred maja-asukkaan mukanaan.
Marian katsoi heidän jälkeensä voittajan ylpein, päättäväisin ilmein.
Nyt kääntyi hän nuorten naisten puoleen, jotka hieman tuskaisina ja hämmästyneinä olivat kuunnelleet Alfredin muutamia sanoja, kenenkään heistä uskaltamatta todistaa niitä oikeiksi.
"Neljän viikon päästä järjestän juhlan elävien keinotekoisten kukkien kunniaksi, joitten keksinnön nyt olen lopullisesti onnistunut tekemään", sanoi Marian erikoisen rakastettavasti. "Siellä näen teidät jälleen samoin kuin hänetkin, joka tänään asettui minua vastustamaan… Ehkäpä saan sitten siellä kysyä lopullisesti teidän mielipidettänne!"
Tämän tavallisuudesta poikkeavan mielenilmauksen johdosta uskalsivat tytöt taputtaa käsiään ja julkisesti tuoda ilmi ilonsa ihan äänekkäästikin. Ja vasten tapojaan ei Marian keskeyttänyt heidän riemastustaan. Siihen ei hän nyt kiinnittänyt huomiota… sillä hän näki, että Aine yhä vielä katseli salasilmäyksin… ovia kohti…