"Haluatko tehdä kanssani parin kolmen päivän matkan arachniolla?" kysyi Henrik noin kuukausi myöhemmin oppilaaltaan, kun tämä vuosia kestäneen tavan mukaan aamulla oli saapunut laboratorioon.
Alfred katsahti häneen hämmästyen.
"Ihanko todella?"
"Aivan todella… miksikä laskisin leikkiä?"
"Tietysti… mutta…"
"Niin, saat kyllä nähdä, mihin…"
Vaieten kiinnitti Alfred jälleen autinon jalkoihinsa. Tuollainen kutsu oli kerrassaan harvinainen ja hänelle se lupasi niinkuin ainakin matka johonkin vieraaseen tähteen.
"Todennäköisesti tapaamme me Danielin. Jos haluat viedä jotain hänelle, niin pidä myös kiirettä!"
Alfred alkoi aavistaa, tai ainakin luuli aavistavansa matkan määrän, mutta hän oli vaiti, sillä kokemuksesta hän tiesi, että enempi kyseleminen teki hänen opettajansa kärsimättömäksi, jopa hermostutti hänet.
Viimeisiä lyhyitä sanoja lausuessaan vanhus jo työskenteli sulkeakseen riippuovia ja varmistaakseen tarkasti virtojen katkaisun. Hänen laboratoriossaan oli monia esineitä, joita hän ei tahtonut jättää vieraitten silmien ulottuville. Nyt oli vielä asetettava paikoilleen hälyytyslaitteet, ja sitten voikin Henrik rauhassa jättää työhuoneensa.