Arachnio, joka pitkine, laajalle alalle ulottuvine koipineen ei ollut sidottu mihinkään säännölliseen rataan, juoksi nyt suoraan vaan ylitse kuivettuneiden niittyjen. Palaneesta ruohikosta syvällä tämän veneen alla nousi keveitä pölypilviä häipyen ylös kirkkaaseen ilmaan. Monenlaiset pensastot, joissa lehdet vielä riippuivat, ojentuivat elottomina kuivasta maasta. Mutta niiden lehdet olivat sinipunervia tai kuparin, ruskeita, niin että Alfred arveli ensin niiden olevan täydessä kukoistuksessaan. Vasta myöhemmin hän muisti, että se olikin pensaitten syysväritystä, sellaisena kuin sen tunsi kirjoista ja kuvista.
Silloin tällöin otti hän aurol-pastillin. Puhdas ilma, joka oli kaasuttomampi kuin kaupungin keinotekoisesti parannettu ilma, oli hänelle outoa, joten hän tunsi raukeutta ja lievää huimausta. Mutta hän päätti lujasti voittaa kaiken, mikä olisi esteenä huomioiden tekemiselle.
Nyt oli Henrik pannut arachnioon kaksinkertaisen nopeuden, 150 km. tunnissa. Se seurasi nyt erästä ilmeisesti kauvan sitten käytännössä ollutta tietä, joka näytti vievän nopeasti metsää kohti. Veneen hiljainen keinunta oli jo miltei kokonaan lakannut, ja voimakkaan vauhdin huomasi Alfred nyt vain kovasta ilmanvedosta, joka tuntui ihossa ja puvun laskoksissa.
Äkkiä piirsi hänen edellään olevalla pöydällä kirjoittajapuhelimen neula seuraavan rivin:
"Lakki päähän, silmät suojeltava!"
Alfred seurasi heti Henrikin käskyä. Pyörökypäri suojasi tosin vain vähän arkaa päätä, mutta hän peitti myös posket ja asetti silmille kaksinkertaiset suurennuslinssit.
Pian löivät jo ensimäiset oksat venettä vastaan. Vaikka arachnio liikkuikin monien puiden yläpuolella, olisi kuitenkin ollut vaarallista tällä metsätiellä ilman suojuskypäriä.
Muuan oksa pisti Alfredin mielestä esiin liian röyhkeästi. Sen katkaisi hän silmänräpäyksessä atomeja rajähdyttävällä radioputkella. Kummalliselta tuntui hänestä tuntea nyt sormissaan kappale todellista luontoa. Hän ei voinut muistaa nähneensä kirjoissa milloinkaan osia luonnosta näin tarkasti. Hän kosketti sileätä puunkuorta ja pitkulaisia, kuparinvärisiä lehtiä, ja hänestä tuntui melkein siltä kuin hän olisi haavoittanut jotakin outoa elävää olentoa.
Varovasti pisti hän oksan erääseen vesipulloon, ettei se heti kuolisi janoon, ja asetti sen lopuksi erään nurkan lokeroon, voidakseen myöhemmin tutkia sitä tarkemmin.
Hetken kuluttua yritti hän siepata eräällä lasilla pientä, harmaata perhosta, joka säikähtäen lensi puunlehdeltä venettä kohti. Mutta ennenkuin hänen tottumattomat sormensa pääsivät tarttumaan siihen, liitikin se pois, ja kaukoputkellaan näki hän sen lentävän maata kohti kuin olisi se ollut putoava, surkastunut kukkanen.