Mutta outo väsymys valtasi hänet yhä enemmän. Tajunta hänen aivoissaan kävi yhä epäselvemmäksi. Hän koetti kyllä alituiseen pitää väsyneitä silmiään auki ja tarkkailla nopeasti ohiviliseviä esineitä, mutta hän näki nyt ainoastaan vaaleansinisen ilman, jossa häilähti tummia oksia ja punaisia puunlehtiä.
Vihdoin hän ei tiennyt enää mitään, vaan nukkui veneen pehmeillä patjoilla, kypärin kaareutuessa pään yli kuin kilpisuojus. Puut kävivät jo harvemmiksi ja paksummiksi, kunnes lopuksi kuivuuden polttamassa rämeikössä seisoi vain jokunen vaivaiskoivu ja tumma, kiemurteleva suopetäjä.
Mutta jälleen sukelsi arachnio pyökkimetsikön kuparinhohteiseen hämäryyteen. Teitä ei ollut enää näkyvissä, mutta vuosia sitten oli myrsky raivannut valtavien runkojen keskeen leveän väylän, joka vei pitkälle etelään päin. Arachnio kiipeili taitavasti yli kaatuneitten puunrunkojen, kuihtuneiden saniaisten ja miehenkorkuisten ohdakepensasten, jotka olivat valkeanaan villaista siemenhahtuvaa. Tietenkään ei sen matka käynyt enää yhtä vauhdikkaasti, mutta kuin jättiläishämähäkki liikkui se eteenpäin tunnustellen suuntaa monilla eri puolille ulottuvilla koivillaan.
Mutta Alfred ei tiennyt mitään tästä kaikesta eikä tuntenut veneen ajoittaisia keinahtelemisia, jotka kylläkin kestivät vain lyhyen hetken kerrallaan. Heikko hermoinen kaupunkilainen kun oli, nukkui hän sekavaa, uuvuttavaa unta, niinkuin kaikki jo sukupolvia sitten luonnon parista erkaantuneet, väsyen pienestä tuulenhenkäyksestä tai pilkistävästä päivänsäteestä…
Henrik, joka istui ohjaajanpaikallaan, ei tuntenut lainkaan tällaista heikkoutta. Hän ei näet kuulunutkaan tuohon ylihienostuneeseen aivorotuun, hänen ruumiinsa oli vielä joustava ja vastustuskykyinen, ja raikas ilma vain virkisti häntä kuin suloinen kylpy.
Tien jota arachnio seurasi, hän tunsi aivan tarkalleen. Olihan hän niin usein nuorukaisena ja myöhemmin miehuudessaankin vetäytynyt tänne vuoristometsien unelmoivaan yksinäisyyteen! Silloin ei vielä ollut mitään arachniota — tiet alkoivat jo vähitellen rappeutua, koska vain suuret liikereitit pidettiin kunnossa tavarankuljetusta varten.
Ihmiskunta oli jättänyt taakseen vaellusvuotensa kuin lapsi, joka väsyneenä on heittänyt pois leikkikalunsa. Ja mihin oli tultu? Yhä enemmän omaisuutta, ylellisyyttä ja mukavuutta, yhä enemmän keksintöjä kasautui kaupunkeihin. Yhä hienommiksi tulivat lasten vartalot, yhä sopimattomammiksi kestämään rasituksia. Jättimäinen pää painoi kapeita harteita, lonkat olivat lihaksettomat. Kuinka tavattoman paljon mukavampaa olikaan matkata kaupungista toiseen turvallista ilmakyytiä sensijaan että olisi täytynyt itse olla liikkeessä.
Ja sitten vähitellen katosi ihmiseltä tämäkin viehätys!
Kaikki kaupungit oli rakennettu saman mallin mukaan, ja niissä asui kansainvälinen rotusekotus, joka oli levinnyt yli maailman. Jos matkusti maailmankaupungista A 15 maailmankaupunkiin K 29, ei mitään uutta ollut nähtävissä. Miksi siis poiketa vanhoista, rakkaiksi käyneistä tavoista, kotona kun kuitenkin oli parasta!
Luonto…