Henrik pysäytti arachnion. Hänellä oli vielä paljon aikaa ehtiäkseen Vihreäjärvelle iltapäiväauringon ajaksi, jolloin Daniel olisi siellä häntä vastassa. Hänelle oli tärkeätä tutkia lähemmin kaupungin ympärysvyöhykettä.
Hiukan kilahtaen aukenivat tikkaat alaspäin tarttuen sitten lujasti ruohokkoon. Vanhus kapusi ketterästi alas. Hänelle oli mieluista, että hänen oppilaansa nukkui. Tällä olisi kuitenkin paljon kyselemistä näistä tutkimuksista, varsinkin kun opettaja itse piti tärkeänä, että oppilaskin niitä harrasteli.
Oppinut tahtoi… ja hänen täytyi itse ensin saada täysi varmuus; sitte oli aika ajatella muitakin… noiden hullujen ja epäuskoisten pelastamista…
Henrik kulki loivaa mäenrinnettä eri puoliin ja otti erilaisia näytteitä. Lähteestä juoksevasta purosta veti hän esiin paljaita, vihertyneitä kiviä. Mukaansa ottamat säiliöt täytti hän lahonneilla ruohoilla, kullankeltaisilla sienillä, kukkivilla oksilla, nuorilla lehtiumpuilla. Lopuksi pani hän lasipulloon kappaleen raskasta, mustaa multaa, josta versoi lyhyttä ruohoa ja lakastuneita kukkia.
Vietyään senjälkeen säiliöt taas lippaisiin, pani hän bromoglyfin käyntiin, kohdistaen sen puunoksiin ja lehdistöön, jopa sammaltuneisiin kiviinkin. Kone kävi hiljaa nakuttaen, vanhan oppineen ohjatessa tarkasti sen suuntaa.
Nyt hän oli valmis. Hän istuutui hetkiseksi harmaalle, auringonpaahtamalle pölkylle, miettiäkseen kaikessa rauhassa, oliko hän kenties jotain unohtanut. Myöhästynyt varpunen lensi hänen seuralaisekseen, laskeutuen maahan hänen eteensä, ymmärtämättä edes pelätä tuota outoa jättiläistä, joka kenties voisi olla sille vihamielinenkin.
Mutta Henrik tuskin huomasi lintua. Tämä kaikki ei ollut hänelle vierasta, niinkuin Alfredille, joka olisi varmaan antanut paljon saadakseen omakseen tuollaisen ihmeellisen kauniin olennon. Vanhalle miehelle oli keinuva, kullanruskea siipipari vain atomi, osa sitä suurta, ääretöntä ja käsittämätöntä, jota ihmiset tyhmyydessään halveksuen nimittivät luonnoksi ja jonka he jyrkästi erottivat siitä, mitä he pitivät "korkeampana kulttuurielämänä."
Ja kuitenkin — oi noita pölkkypäitä — eivätkö ne molemmat olleet yhtä? Erosivatko ne mitenkään toisistaan? Ei, toisessa vain lapsellinen ylellisyys, toisessa välttämätön runsaus! Samalla tavoin eli kumpikin, samalla tavoin myös kuoli! —
Suloinen hiljaisuus vanhuksen ympärillä sai hänet miltei murheelliseksi. Mutta jäytävä ylenkatse, joka hänessä oli jo kauvan sitten kehittynyt, kovetti jälleen orastaneen säälintunteen.
Synkkä käsittämisenhalu kasvoi hänessä kuin mahtava puu.