Miksikä pitäisi hänen estää onnettomuuden tuloa? Miksikä juuri hänen pitäisi julistaa tuota tyhmyyttä ja ylpeää häpeämättömyyttä vastaan? Eikö tuon kauheuden pitäisi tulla juuri siksi, että vanha, oikulliseksi ja kummalliseksi kehittynyt ihmiskunta puhdistuisi kaikesta kelvottomasta? Eikö juuri sentähden miljoonien pitäisi saada kauhea loppu? Eikö maailman pitäisi tuhoutua ja tulla autioksi kenties vuosituhansiksi?
Eikö ollut hänen oikeutensa, niin, vieläpä velvollisuutensa toimia niin, ettei tuholta estyttäisi?
Hän oli usein näitä ajatellut. Hän tiesi, ettei hän mistään turhamaisuudesta ollut noussut vastustamaan muita. Viime kuukausina hän oli koettanut selittää asian kaikissa mahdollisissa paikoissa, hän oli vielä kerran puhunut siitä Gustajon ja muiden Salaisen Viraston jäsenten kanssa, hän oli monelle oppineelle virkaveljelleen selvästi näyttänyt vaaran. Mutta kaikkialla hän oli kohdannut aivan samaa uskomattomuutta, samaa omahyväisyyttä ja ahdasmielistä, typerää vastustusta!… He eivät voineet sietää ajatusta, että heidän olisi palattava takaisin luonnonmukaiseen elämään, voidakseen pitkittää elonaikaansa!
Toisinaan hän jo ajatteli, että hänhän voisi kuitenkin pelastaa joitakin kasveja… kun tuo pian lähestyvä loppumelske tulisi…
Jos nyt ylipäänsä mikään pelastus sittenkään olisi mahdollinen…
Jos sitä ei olisi, silloin käytäisiin kaikki yhdessä samaan kadotukseen! Hävittäisiin ilmasumuun, jonka syntymiseen itse — typeryyden ja turhamaisuuden takia — oltiin syypäät…
Vanhus nousi ja silmäsi raukeasti ympärilleen. Täällä oli hänen maailmansa. Tätä hän rakasti.
Kuinka toisin hän olisikaan rakastanut ihmisiä, jos heillä olisi ollut hitunenkaan sitä syvää sopusointua, jota tämä hiljainen luonto oli tulvillaan!
Niinpä niin… sellaisia olivat ihmiset… Äsken herännyt tuska alkoi taas uudestaan kiertää häntä!
Synti ja kuolema — kuolema ja synti, ne muodostivat katkeamattoman ketjun, joka näytti juotetun kiinni ikuisuudesta ikuisuuteen.