Kuinka voisivat hänen kuolevat kätensä saada sitä poikki, kuinka voisi hän kirvoittaa kahleet…
Hän oli jo tullut tikkaiden luo, kun hän kuuli Alfredin äänen yläpuoleltaan.
Nopeasti hän kiipesi ylös ja istuutui vastapäätä Alfredia. Alfred kuului niihin, jotka hän niin mielellään olisi pelastanut. Tosin hänenkin ruumiinsa oli heikko ja hieno, ja järkensä ylihienostunut. Mutta kenties löytyisi Alfredille noitten unohtuneitten alppivuorten juurella, jonne vanhus viime viikkoina oli päättänyt paeta, joku vahva nainen, joka rakastaisi häntä ja lahjoittaisi hänelle lapsia, joilla sitten äidinperintöjen avulla olisi sitkeyttä elää edelleen.
Mutta tuo kaikki oli kuitenkin vielä kaukana!
Tahi… ehkei siihen sentään kestäisikään enää kovin kauvan?…
Alfred oli ottanut esille ruokavarat ja asettanut ne pöydälle valmiiksi opettajaansa ja itseään varten.
Ensimäisen kerran huomasi Henrik nyt tosiaankin nuorukaisen huolenpidon häntä kohtaan. Pehmeämmällä äänellä kuin tavallisesti hän sanoi:
"Sinähän hemmottelet minua kuin isääsi!"
"Isääni en ole tuntenut… sitäpaitsi… tehän tiedätte… vanhempiensa kanssa ei useimmin ole helppo tulla toimeen. Mutta minä kunnioitan teidän korkeita tietojanne… ja sitte, yksilönä olette te minua niin paljon parempi…"
Henrik hymähti itsekseen.