Siinä oli hänen hieno rotukehityksensä! Tietojen ja korkea-arvoisemman yksilön kunnioittamista! Mutta kiintymys? Ei, kiintymystä ei ollut…
Vaieten aterioivat he loppuun. Sitten meni Henrik taas ohjaajanistuimelle ja alkoi toimittaa arachniota käyntiin, Alfredin tällöin silmätessä kummastuneen näköisenä opettajaansa.
Merkillistä, mitenkä noin äärimmäisen viisaassa ihmisessä joskus äkkiä tapasi tunteellisuutta! Sen täytyi kai johtua hänen iästään. Tai oliko se ehkä vain ymmärrettävissä siten, ettei Alfred itse uuden sukupolven jäsenenä ollut lainkaan niin altis tunteenpurkauksille?
Mutta muuan mustanloistava naakka, joka hetken aikaa seurasi juoksijakonetta kirkuen kimakanlaisesti, sai hänet piankin unhottamaan nämä ajatukset.
Kuinka ihanaa olikaan kiitää pitkin laaksoa, jota rinteet reunustivat! Siellä täällä oli liuskakivinen tasankopaikka keskellä lyhyttä ruohostoa. Rinteiltä huojui alas harmaantuvaista köynnöstä, jonka juurilla käärmemäisesti kiemurtelivat vanhojen havupuiden juurakot. Siellä täällä hohtivat marjat kuin korallit loistaen syvyyden yllä, ja kiemurapensaikkojen röykkiöt kohosivat kuin rubiininväriset kukkaispilvet kohti aurinkoa. Se ei ollut maailmankaupunki A 15:n aurinko, ei se yksitoikkoinen, kylmänkeltainen aurinko, joka valaisi kulttuurintutkijain työpäiviä heitä kuitenkaan ilahduttamatta. Tämä aurinko oli täynnä voimaa ja lämpöä ja tuoksui ääretöntä, monimuotoista elämää.
Yhtäkkiä häneltä pääsi kirkas ihastushuuto. Hän tunsi nyt sellaista, mitä ei ollut vielä ennen tuntenut. Hänen viileät aivonsa valtasi suuri riemu kaipuun onnellisesta täyttymisestä.
Ympärillä olevat rinteet väistyivät nyt vähitellen vaaleanhohtoisten vuorten tieltä, jotka olivat yhä lähempänä. Edessä aukeni kuin peili hiottua malakiittia…. yhtenä valomerenä kimalsi sileä lakeus…
Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt vuoristojärveä!
Niin äänekkäästi hän huudahti, että Henrik kääntyi istuimellaan häneen päin hymyillen ystävällisesti…
Alfred istui kuin huumautuneena. Ensi kertaa havaitsi hän todellista, ylitsevuotavaa elämäntunnetta itsessään. Päähineen otti hän irti, sillä hän ei halunnut pitää sitä enää estämässä tätä väri- ja tuoksukylläisyyttä pääsemästä kokonaan hänen ulottuvilleen. Kuin lahjan saanut lapsi liitti hän kätensä yhteen ja kosteisiin silmiin tuli kaunis, unelmoiva katse, kunnes ne ihan kyyneltyivät.