Tällainen oli siis luonto…
Ja tätä halveksittiin. Tätä koetettiin vielä korvata, parantaa, niin, vieläpä säälittävin ilvein valehdella se vallan kuolleeksi!
Kylläpä olivat heikkoja ihmiset… he eivät sietäneet sitä… niin, siinä oli totuus!
Ja senvuoksi he muodostivat sivistyksen, rakensivat leikkiasuntonsa elääkseen lyhyen elämänsä jokapäiväisessä ahtaudessa — ja sen he nimittivät maailmaksi. Mutta tämä toinen maailma, suuri, valtava, eli siitä huolimatta voimallista elämänjuoksuaan, erehtymättömänä, ikuisesti nuorena… kuolemattomana…
Mutta kaupunkien sivistyskehdoissa oli ihmisvilinää — kuin joukko elämäänväsyneitä syysperhosia…
Arachnion jalat sipaisivat nyt pensasmaisia ruokokasveja, jotka heiluivat humisten pienessä tuulessa. Korsia vasten solisivat hiljakseen aallot. Mustalepät työntyivät rannalla esiin leveähaaraisina.
Polvenkorkuisessa kukkaruohikossa oli pieni aukio ja siinä seisoi mies huudellen nuorin, voimakkain äänin…
Hän oli Daniel.
Muutamassa silmänräpäyksessä olivat tikkaat alhaalla ja niitä myöten molemmat matkaajat astuivat rehevälle järviniitylle. Varsin hyväntahtoisena Daniel auttoi, ikäänkuin se todellakin olisi ollut tarpeen, tarttuen vanhusta kainaloon. Tämä salli hymyten sen tapahtua. Alfredkaan ei voinut pidättää iloaan, kun hän vihdoin seisoi tällä ihmeellisellä maalla, vallan huumaantuneena ja hämillään ensimäisistä suurenmoisista elämyksistään.
Henrik veti nuoren "villin" vähän lähemmäksi itseään ja silmäili häntä tarkkaavasti. Kuinka hän olikaan ruskettunut ja saanut lihaksia, kuinka kirkkaat olivatkaan hänen silmänsä, kuinka tumma suunsa, tervettä verta tykkien! Hänellä ei enää ollut yllään hienovärisiä kaupunkilaisvaatteita. Sääriä peittivät pehmeästä eläimennahasta tehdyt suojukset, rinnan, hartiat ja käsivarret taas kova villanuttu. Jaloissa riippuivat samanlaiset raskaat, mustat esineet kuin vanhan talonpoikaisnaisenkin jaloissa, jotka häntä ensin niin olivat kammottaneet. Ja kuitenkin hän tällä hetkellä tunsi kadehtivansa ystäväänsä sanomattomasti…