Danielin eloisuus ilmeni sillä välin sadoin kysymyksin, huudahduksin ja tiedusteluin, joista tuskin ehti saada selvää, vielä vähemmän vastata niihin.
Kun hän oli aikansa riehunut, viittasi Henrik hänet vaikenemaan ja istuutumaan heidän kerallaan auringonpolttamalle aukeamalle. Hän totteli heti ja veti kummallisten vaatteittensa taskusta viljaleipää ja kypsiä omenoita, tarjoten niitä ystävilleen. Pureksien odotti hän sitte, mitä vanhus haluaisi.
"Te olette siis onnellisia? vaikka eihän minun itse asiassa tarvitsisi sitä kysyäkään"; alkoi oppinut vihdoin, katsellen toista yhä tutkivasti. Mutta ennenkuin Daniel ehti vastata, jatkoi hän:
"Kuinka teidät on täällä otettu vastaan?"
Nuori mies hymyili veitikkamaisesti, niin että koko hammasrivi paljastui:
"Oh, alussa se oli vaikeaa, sillä he eivät tahtoneet lainkaan ottaa meitä luokseen! Meidän piti muka palata takasin sinne, mistä olimme tulleetkin… he eivät meitä tarvinneet! Eivätkä he halunneet antaa meille mitään syötävää. Mutta viimein me teimme sopimuksen. Ne 200 verokolikkoa, jotka heille tarjosin… Tiedättekö, nämä ihmiset ovat köyhiä, kaupunkilaisiin verraten hirveän köyhiä… ja niin suurta summaa eivät he todennäköisesti olleet ikinä nähneet! Oikeastaan ei kulta ole heille minkäänarvoista, sillä hehän eivät osta mitään. Ihmettelen sitä itsekin… mutta omistaa he kyllä haluavat!… Niin, nyt minulla on, mitä tarvitsemme: pieni talo, lampaita, lehmiä, vuohia, kanoja ja koira. Ja peltoja ja pari niittyä. Ja useita hedelmäpuita… ja nyt olen minä onnellinen, oi mestari, niin onnellinen!"
Alfred katsoi ystäväänsä epäillen! "Etkö sinä pelkää niin monen eläimen keskellä?"
"Enpä vainkaan, sillä ne ovat hyvin iloisia ja luotettavia, ja niiden kanssa voi jopa puhua! Kaikkea me juttelemme niiden kanssa. Ja ne ymmärtävät joka sanan."
Se oli jo jotain, jota Alfred ei parhaalla tahdollaankaan voinut ymmärtää, mutta hän vaikeni, sillä hän ei tahtonut loukata innostunutta nuorukaista.
"Mutta sivistys?" kysyi Henrik naurahtaen.