"Niin, sivistys…" Miettien kynsi Daniel korvallistaan, niin että Alfred tahtomattaan väistyi vähän syrjään. Hän näet oli nähnyt vanhan maja-asukasnaisen tehneen aivan samallaisen liikkeen.
"Niin… sivistys… Olen rakentanut katollemme antennin ja lisäksi puhekoneen… A 15:ssä piti minun näet rakentaa montakin sellaista… Muutenhan en olisi saanut teidän ilmoitustannekaan. Kone toimii mainiosti… Niin, siinä sitte on koko meidän sivistyksemme!"
"Uskot, että siinä on kaikki, mitä sivistyksestä tarvitset", nyökkäsi vanhus ajatuksissaan; "niin annoit tietämättäsi parhaan vastauksen, mitä voi löytyä."
"Me emme todellakaan tarvitse enempää!" huomautti Daniel innokkaasti ja hieman hämillään — hän ei näet tiennyt, mitä Henrikin vastaus oikein tarkoitti. "Ja — tiedättekö, ei siihen ole aikaakaan… Ei aikaa edes ajatella sivistystä! Sitä… minun täytyy se sanoa… sitä juuri on täällä niin ylettömän paljon!"
Hän ei huomannut Alfredin hämmästynyttä katsetta, vaan näki ainoastaan vanhuksen ystävälliset silmät, ja jatkoi taas iloisena:
"Jolanin käy niinkuin minunkin… me unohdamme sivistyksen… unohdamme sen hyvin yksinkertaisesti kuin kirjan, joka A 15:n asukkaan täytyy lukea, koska pidettäisiin sopimattomana olla tuntematta sitä… Ja neljännesvuoden kuluttua siitä kuitenkaan ei muisteta mitään… Muuten, mitä kirjoihin tulee… Tunnen, että monta niistä nyt minulta puuttuu… En kaipaa noita uudempia, en, vaan hyvin vanhoja kirjailijoita. Niissä on muutamia, jotka kelpaisivat nyt meille… Erään, josta aikoinani olen lukenut tätä kirotun vaikeata, monimutkaista vanhaa saksaa… sen nimi on Adalbertin Oppirakenne… tahtoisin mieleltäni nyt saada!"
"Sen tunnen kyllä", sanoi Henrik. "Minun nuoruudessani kuului sen lukeminen vain 'tyhmille'. Kenties voin sen vielä löytää!"
Hän katsahti unelmoiden vihreähohteiselle, aalto-, tyynelle järvelle, joka lepäsi syvällä vuorien ikuisessa syleilyssä. Laaksoista nousi vaaleansinistä utua vastapäisen kiviseinämön alastomia, kylmiä kallioita kohti. Tuulessa kuului vain ruohikon säännöllinen humina… Sitten tuon tietymättömiin kadonneen runoilijan päivistä asti ei ollut mitään toisin ollut… yli tuhannen vuoden aikakausi ei ollut jättänyt minkäänlaisia jälkiä…
Niin mietteissään oli taas vanhus, ettei hän lainkaan huomannut, kuinka molemmat nuorukaiset olivat ääneti ja tarkastelivat häntä…
Vielä vuosi sitten olivat he miltei joka päivä työskennelleet yhdessä ja keskustelleet sadoista heille mielenkiintoisista asioista. Nyt olivat he taas vierekkäin, melkein rinta rinnan, mutta enää ei mikään side liittänyt heitä toisiinsa.