"Siitä huolimatta tulevat viljat ja hedelmät siellä kasvamaan… aikaa myöten — ei vielä. Minä voin todistaa varmasti, että odotettavissa on suurempi ilmastomuutos. Sen johdosta maa rappeutuu paljon suuremmassa määrässä kuin tähän asti. Sinne rakennettu talo voi olla meidän pakopaikkanamme!"
Daniel oli niin hämmästynyt näistä rauhallisesti ja vakavasti lausutuista sanoista, ettei hän ensin saanut sanaa suustaan. Pyörein silmin tuijotti hän Henrikiä, sitten toveriaan, jonka kapeat hartiat liikahtivat hervottomasti kauhusta väristen. Vihdoin pääsi hänen kurkustaan muutamia käheitä sanoja:
"Kuinka… kauvan… olette jo sen tiennyt?"
Vanha mies miltei hymyili.
"Ah… Lapsi, olin sanomaisillani… Jo lähes kaksikymmentä vuotta olen sen aavistanut ja koettanut saada toteennäytetyksi!"
Daniel ei kuullut muuta kuin tämän: "jo lähes kaksikymmentä vuotta…" Hänestä tuntui kuin olisi äkkiä joku salakavala vihollinen yllättänyt hänet. Luonnostaan intohimoisena ja kiihkeänä näki hän nyt Henrikin kuvaaman vaaran silmiensä edessä kasvavan suunnattoman suureksi. Hän joutui pois suunniltaan ja huusi:
"Ja te ette ole puhunut mitään… ette sanonut sanaakaan tästä… Ei tietystikään, silloinhan olisi koko maailma pelastettu! Kuinka te olette voinutkaan olla tällaista puhumatta jättäen lukemattoman määrän ihmisiä tuhon alaiseksi… Sehän on kamalaa!"
"Daniel!" Alfred aikoi nousta.
"Anna hänen olla… täytyyhän hänen saada purkaa temperamenttiaan!"
"Mutta eihän hänen sen takia tarvitse epäillä teitä… hänen pitää hillitä itsensä!"