"Miksei hän sitten ole mitään puhunut?" huudahti Daniel raivoisena, nostaen nyrkkiin puristuneet kätensä taivasta kohti… "On rikollista vaieta sellaisesta, tietäkää! Vaikka se olisi vain hiukankin mahdollista. Jos se olisi totta… ei, siinä ei ole epäilemistäkään… on selvää, että koko maailma käy loppuaan kohti! Ei vuorilla kasva niin paljoa, että edes yksi kaupunki saisi ravintonsa… Sen minä tiedän paremmin! Mistä voisimmekaan elää? Sen vähän, mitä siellä tulisi olemaan, syövät eläimet!… Me kuolemme, kaikki me kuolemme nälkään, palellumme kuoliaiksi… ja minä… ja Jolan… meidän onnemme… meidän… onnemme…"
Hän heittäytyi maahan ja painoi kasvonsa kosteaan ruohoon. Ymmällä katsoi häntä Alfred ja kohautti olkapäitään. Olkoonpa, että se koskisi hänen elämäänsä vaikka kymmenkertaisena, että hänen ja kaikkien olemassaolon ehdot sortuisivat, ei hän silti milloinkaan ottaisi asiaa tuolla tavoin, noin riehuen!
"Se oli teidän viimeisin kokeenne, tarkoitan sitä, jonka parissa aina yksinänne olette puuhaillut… eikö totta?" sanoi hän Henrikille puoliääneen. Hän ihmetteli hiukan itsekin sanojensa rauhallista asiallisuutta. Mutta hänhän oli lopultakin tieteenharrastaja, ja sitäpaitsi eihän Henrik missään tapauksessa ollut vielä kaikkea menettänyt, vaikka tällä hetkellä maailman täydelleen muuttuminen ehkä näyttikin olevan tulossa.
"En ole sinulle asiasta mitään puhunut, koska tahdon ensin itse saada varman mielipiteen siitä. Mutta nyt on jo vähitellen aika sinunkin ruveta mukaan!"
Alfred nyökkäsi rauhallisesti ja loi taas silmäyksen ystäväänsä.
Tämä nyyhkytti edelleenkin ruohoa vasten.
Alfredin täytyi hetkeksi sulkea silmänsä. Oli kuin musta sumu olisi peittänyt hänet, tehnyt hänet turvattomaksi… tukehduttanut hitaasti… kavalasti…
Hiljaisuus hänen ympärillään oli alkanut kohista.
Sirkkojen vieno sirinä tuntui kasvaneen valtavaksi soitoksi, aaltojen kevyt loiskunta vihreällä järvellä paisuneen ukkosenjyminäksi…
Kun hänen silmäluomensa taas avautuivat, näkyivät vanhuksen uurteiset tuskanväsyttämät kasvot vasten leveätä iltaruskoa, joka taempana koristeli tummanharmaita runkoja punaiseen silkkiin. Tanssiva hyönteispilvi leijasi ruohikon yllä kirmaten taas jonnekin ylös… sinisiin korkeuksiin…